— Mitä, mitä?
— Ei makseta, huutaa Paukola innoissaan. — Kunnanhan piti vaan taata heille. Olinhan minäkin kokouksessa silloin ja muistan. Asia on oikeuksissa sotkettu.
Nyt syntyy sekamelska, jonka ylitse kuuluu ainoastaan Paukolan huuto: "minä olin ja muistan asian. Siinä on tehty väärä pöytäkirja…"
Pam! paukahtaa samassa Jussilan nyrkki kaiken muun rähinän seassa puheenjohtajan pöytään niinkuin rumpu porilaisten marssissa, niin että kirjoja poukahtaa lattialle, ja meteli hiljenee.
— Minä kysyn kunniani perään! ärjäsee hän ja on tulipunainen kasvoiltaan, — ei niin paljon tämän loukkauksen vuoksi, kuin siitä pikaisesta mielihyvän tunteesta, että sai näin hyvän tilaisuuden osoittaa mahtiaan.
— Minä kysyn kunniani perään, toistaa hän vielä ja iskee uudestaan nyrkkiään. — Kuka rohkenee sanoa minua pöytäkirjan väärentäjäksi, sillä minä juuri sen kirjoitin.
— Enhän minä, tuotanoin, alkaa Paukola hämillään, — enhän minä sitä väärennykseksi sano, mutta eikö siinä jotain takuusta vaan puhuttu.
— Ehkä puheenjohtaja lukee vielä kerran sen pöytäkirjan, koska tässä rohjetaan ruveta minua ja keisarillisen sinaatin päätöksiä solvaamaan.
— Siinä kuulitte, sanoo Jussila, kun pöytäkirja on luettu, ja onpa sen alla vielä Paukolan omakin puumerkki.
— Mutta eipä siinä oltu oikein yksimielisiä, niinkuin pöytäkirjassa mainitaan, väittää Paukola. — Vastaanhan olin minäkin ja olipa muistaakseni muitakin, ettei niitä kunnan kassasta…