— Eipä näy pöytäkirjassa mainittavan, ja itsehän sen olette todistaneet oikeaksi.
— Vedinhän minä siihen puumerkkini, kun käskettiin, mutta en minä ymmärrä, kovin tämä asia ja riita on minusta tuntunut kummalliselta. Toisin se silloin minusta piti olleen…
— So, so! tiuskaa Jussila.
— Taikka toisin minä sen ymmärsin —
— Mutta tämäpä ihmettä, että minua sittenkin tahdotaan väittää väärentäjäksi. Minä kysyn kunniani perään, sanon minä. Lautamies Sillperi siellä oven suussa, tulkaas tänne! Minä käsken teitä manaamaan talollisen Paukolan heti tässä kaikkein kuullen ensi käräjiin vastaamaan törkeästä kunnianloukkauksesta, sanoo Jussila ojentaen niskaansa ja tohauttaen sieraimistaan niinkuin pillastunut hevonen.
Lautamies tekee keskellä kokousta tehtävänsä, ja Jussila heittää hänelle markan manuupalkaksi.
Kaikki ovat hiljaa, Paukola katsellen ympärilleen ja kyhnien tukkaansa niinkuin olisi hukannut lakkinsa.
Miesjoukosta alkaa kuulua tukautettua supatusta: — Katsos minkä teki. Ei sen kanssa niinkään vaan sovi leikitellä. Kovat ne ovat sinaatin päätökset. Mutta miksei tultu kokoukseen silloin, niin itsepä tiedettäisiin. Lähtään jo ajoissa pois tästäkin.
Miehiä alkaa hiljalleen poistua huoneesta, mutta Jussila seisoo vielä yhä punakkana paikallaan rinta kohoillen. Hän heittää murhaavan halveksuvan katseen oven puoleen päin, johon Kartano ja Vuorinen ovat jääneet niinkuin sivultakatsojina odottamaan kokouksen loppua.
Jussilan sisällinen riemastus nousee näinä muutamina silmänräpäyksinä korkeimmilleen ja hänen aatoksensa kiihtyy. Koettakaapa vieläkin estää minua, pankaa parastanne nyt! Eipä tule siitä enää mitään, ei riitä siihen enää teidän typerät kallonne, ajattelee hän. Ja innostuksensa vallassa hän näkee kaikki tapahtumat, jotka ovat olleet ja jotka vasta tulevat olemaan yhteydessä sen hänen korkeimman pyrintönsä kanssa, jonka hän nyt varmaakin varmemmasti tietää saavuttavansa.