Hän seisoo tikapuitten juuressa keppi kädessä, johon takakenoon nojaa, pitäen toista jalkaansa tikapuitten alimmalla pykälällä. Suussa palaa hänellä hopeisessa hammasluussa sikaari, jonka puhuessaan ottaa käteensä, kuivasti yskähtäen ja sylästen.
Hän on juhlapuvussa jo hänkin kaikin puolin, paitsi takkia, sillä hän on vielä näin työn touhuun tullessaan vetänyt ylleen vaan kevyen, valkoisen arkinutun. Mutta jäykiksi silitetyt kalvosimet ovat jo paikoillaan ja pyrkivät yhä solahtamaan hänen nyrkeilleen, kun hän kätensä alas laskee, niin että niitä pitää yhtenään tunkea takin hihaan; ja valkea pönkkäkaulus kalvaa itsepäisenä niskaa joka kerta kun hän päätään ylöspäin kääntää katsoakseen miehiä katolla, niin että silloin aina täytyy sormin kaivaa niskan ja kaulustan väliä, juurikuin siellä olisi jotain liikoja esineitä.
Vaatteiden hienouteen ja ryhtiin nähden luulisi Anton Jussilaa täydeksi herrasmieheksi, joksikin insinööriksi, joka on tänne tullut valvomaan lipputankojen pystyttämistä. Hän on keski-ikäinen mies, pikemmin vanhemmalla puolella jo, kookas ja vankkatekoinen, pää hartioista vähän eteenpäin kumartuneena, niinkuin aina vaanisi jotakin. Naama sileä ja parraton, nenä suora. Kasvoilla on jonkunlainen sekoitus nykyistä herrassäädyn hienohipiäistä, raukeata valjakkuutta, ja vanhaa maalaista, hien ja pölyn panemaa pohjaväriä.
Sillä aikaa kun lipputankoa pystytetään, heittää isäntä vähän väliä silmäyksen maantielle, joka pitkänä mutkikkaana viivana näkyy siihen, laskeutuen loivaa nummen rinnettä alas, ja kulkee parin kivenheiton päässä talon ohitse, seuraten nummen kuvetta vähän etempänä olevaan, taajasti rakennettuun Vuorenpään kylään.
— Etkö näe siellä jo Mattia tulevan? kysyy hän rengiltä, kun tämä on saanut jokkapuulla tangon huoneen päätylautaan kiinnitetyksi.
Renki siristää kädellään varjoten silmiään nummelle päin, vaan ei sano vielä etempääkään mitään näkyvän.
— Se tästä vielä puuttuisi, ettei pehtoori antaisikaan lippuja ja kaikki muu alkaisi olla valmista! Tuohonko ne sitten jäisivät tyhjinä törröttämään, mutisee Jussila puoleksi itsekseen. — Pannaan pystyyn toinenkin salko sentään, sanoo hän miehille, ja he siirtyvät kaikin rakennuksen toiseen päähän.
Hän istahtaa kivelle miettivän näköisenä ja jatkaa äskeistä puhettaan melkein itsekseen nytkin, mutta kumminkin sillä selvästi huomattavalla sivutarkoituksella, että "nähkääs te rengit, kyllä minun päätäni sentään monellaisilla huolilla vaivataan, joista te ette tajua mitään".
— Ptohhoh! tohauttaa hän yskähtäen ja sylästen ja ottaa tasalierisen olkihattunsa päästään, jolloin tulee näkyviin otsasta lakuaiseen saakka paljas pää, antaen hänen kasvoillensa kunnioitusta herättävän ulkomuodon. — Ei pitäisi kaikkiin poikaviikareihin luottaa, jotka eivät kumminkaan saa mitään toimeen. Olisi parempi olla esimiehenä ja toimikuntana yksinään, kun kumminkin saa kaikesta yksin huolen pitää. — Lupasi hankkia ja jo eilen toimittaa tänne liput — ja jos nyt Matti ei asemalta saa lainaksi niitä keisarinlippuja, niin johan tästä tulee kantaali!
— Kanttoriko se lupasi toimittaa? kysäisi yksi miehistä kuunneltuaan isännän puhetta.