— Sanokaas! Mikähän tässä lopulta valkaisee, jatkaa Jussila. — Kituen on kasvanut kaikki keväästä lähtien. Ruiskin vasta alkaa heilimöidä ja pitäisi aikaan nähden jo tekemän terää. Ja kun kerran satamaan repeää, sataa tietysti pitkälle, ja silloin se ei tuleennu ollenkaan.
— Ei ainakaan siemeneksi, sanoo joku. Eikä ole entisiäkään rukiita, kun huonosti tuli jo viime vuonna.
— Kellä niitä on! Rikkaimmilla vähän lienee vanhoja säästöjä ja nepä niistä nyt kiertävät rahaa entisen lisäksi. Ennen kuulumattomaan hintaan ovat jo kohonneetkin, mitä sitten kylvöajan lähestyessä, jos uutista ei siksi saada.
Mikkola, joka oli vuosikausia hierustellut suurta viljakauppaa, mutisteli suutaan, mutta ei sentään avannut sitä tällä kerralla.
— Siitä saattaa tulla arveluttava asia, mutta kuinkahan moni sen huomaa, tuumaili Jussila. — Korkean hinnan vuoksi myy nyt jokainen, kellä jyväkin on laarin pohjalla, ajattelematta kylvövaraa ollenkaan.
— Liiaksi olen myynyt minäkin, sanoi Mikkola, mutta ei selittänyt tarkemmin missä suhteessa liiaksi. — On minulla sentään aina oma vara siemeneksi, lisäsi hän.
— Niin, se olet sinä — ja on se minullakin, sanoi Jussila, mutta aatteles kuinka monta on ilman. Melkein koko pitäjäs. Eiväthän ne osaa säästää tai ajatella eteensä missään kohdassa. Ja kuinkahan käy tosiaankin, jos tässä pula tulee? Enpä ole tullut ennen tarkemmin aatelleeksi minäkään.
— Juuri tätä samaa seikkaa olen jo kuullut pelättävän muuallakin, yhtyi nyt puheeseen senaattori, ja siinä olisi ajoissa ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin.
Kaikki kääntyivät häneen ja hän jatkoi:
— Vaan koska nyt vielä kumminkin on liian aikaista mitään varmuudella päättää, sillä eihän tiedä mitä saattaa tapahtua, niin ei pidä hätäillä sentään liiaksi. Mutta jos niin epäsuotuisasti kävisi, että tuolla kylvöajan lähestyessä ei näyttäisi uutisesta siemenen toivoa olevan, niin olisi jokaisen yksityisen ja tietysti koko kunnankin edelle parasta toimia yhteisesti ja koettaa saada yhteisesti siemenviljaa muualta.