— No sitä juuri minunkin piti sanoa, että yhteisen edun kannalta — aloitti Jussila, mutta samassa törähtivät torvet ikkunan alla ja hänen loppupuheensa ei tullut yleisemmin kuulluksi, sillä kaikki nousivat ylös ja tuli yleinen liike joka taholle.
Lukkari oli jo ennättänyt tahtia lyömään, kun oli käyty kuiskaamassa hänelle, että juhlapäivällinen oli valmis, ja taas paukahtelivat hänen kämmenensä pöytään niin kuin paritappumet hurstia sotkettaissa.
Ja isännät astelivat lehtimajasta herrain jälessä saliin, johon ahtautui ruokamiestä joka puolelta.
8.
Jussila, isäntänä talossaan ja muutenkin niin kuin viran puolesta, haaraosaston esimiehenä, häärii isäntänä päivällisessäkin, joka tilan puutteen vuoksi syödään seisaallaan kuumassa, ahtaassa salissa. Hän kulkee ympäri, katsoo onko kaikki niinkuin oleman pitää ja kehottaa ujompia joukosta ja seinälle vetäytyviä syömään.
— Syökää te, sanoo hän, — elkääkä ujostelko. Rahallaan tässä jokainen maksaa! Ja hän on hyvillään väen paljoudesta ja tekee jo summittaisen laskun, kuinka paljon markkoja hän ruuastaan ansaitsee.
Mutta niin reippaasti ja rohkeasti kuin hän touhuttaakin ympäri salin, voi sentään jokainen, joka häntä sattuu tarkemmin katsahtamaan, huomata hänen liikkeissään ja sanoissaan jotakin hajamielistä hämminkiä. Näkyy että hänen ajatuksensa liikkuvat muilla aloilla, ei yksinään ruuassa, ja että hän on ikään kuin levoton. Hän hikoilee vahvasti, enemmän kuin muut, pyyhkielee otsaansa ja tekee joskus, hetkiseksi seisattuen johonkuhun kohtaan, teatterimaisen liikkeen kädellään aivan kuin aatoksissaan. Lopulta menee hänen hajamielisyytensä niin pitkälle, että hän töyttää huomaamattaan yhteen ihmisten kanssa, jotka seisovat pöydän ja seinän välissä koettaen toivottoman näköisinä toisin käsin pienentää ruokaansa lautasellaan.
Hän huomaa Mikkolan, joka seisoo uunin nurkassa veitsi ja kahveli tyhjällä lautasella ja kiskoo toisessa kädessään olevasta, savustetusta sianlihan viipaleesta hampain palaa irti.
— Kuules Mikkola! kuiskaa Jussila tullen luo. Mikkola kääntyy jäykästi häneen päin ja nielasee samassa koko läskiviipaleen yhtäaikaa, kun se on vähitellen solunut kokonaan suuhun, eikä sitä voinut enää siltä tieltään palauttaakaan. Sitten kun hänen silmänsä, suunsa ja muut kasvojensa lihakset taas ovat ottaneet luonnollisen, uneliaan jäykän muotonsa, kysyy hän mitä Jussila tahtoo.
— Tule pikipäin tänne porstuakamariin, sanoo Jussila.