— Jahaah! Onko siellä muita ketään, kysyy Mikkola katseltuaan hetken totisena eteensä, niinkuin olisi tarvinnut aikaa saadakseen selville mitä toinen tarkoitti.
— Ei siellä ole ketään.
— Mutta sitten minä otankin ensin toisen lihapalan, niin saan siellä pieneksi.
He pujahtivat porstuan lävitse kamariin, joka oli täynnä tyhjiä laatikoita ja muuta sälyä niin kuin joku varastohuone.
— Kuule, hyvä veli, sanoi Jussila, — mitä tuumit jos minä pitäisin sinatöörille puheen, sitten kun viiniä viedään sisään?
Mikkola puristi huuliaan yhteen, kauvan aikaa, yhä kiinnemmäksi, kunnes ne siitä niin kuin liiasta kiristyksestä lopulta ponnahtivat auki ja päästivät kuuluviin jotensakin tiukasti: — jassoo! onko täällä viiniäkin.
— On täällä viiniä, sanoi Jussila, joka parhaillaan koperoi nurkan puolella pullokorissa. — Mutta mitä tuumit siitä puheesta?
— Niin, kuinka tuo nyt olisi, sanoi Mikkola tavallista pitkäveteisemmin, sillä hänelle oli tässä nyt äkkiä tullut kaksi tiukkaa asiaa harkittavasti, ensinnäkin tuo viini ja sitten Jussilan puheen pito.
— Vai on viiniäkin, jatkoi hän. — Mutta mitä jos puheenjohtajakin tahtoisi puhua, jollei se sinulta kävisikään paikalleen.
Jos vaan suinkin olisi voinut, olisi Mikkola kaikkein kernaimmin suonut sen kunnian itselleen, mutta hän oli sentään siksi ymmärtäväinen, että tiesi itsellään olevan hitaan puheen ja kankean kielen. Se oli seikka, jolle hän ei voinut mitään, vaikka se aina häntä katkeroitti. Vaan rohkeni hän epäillä Jussilankin kielen kantaa tässä tilaisuudessa.