— Niin, jos puheenjohtaja tahtoisi puhua, toisti hän.
— Ph! pyhäytti Jussila. Kyllähän se aina on suutaan soittanut ja soittaa vastakin, mutta näytettäisiin, että osaavat sen konstin muutkin. Kun olisin vaan tiennyt ennakolta paremmin ajatella, mutta äsken vasta pisti päähäni, kun muistin tämän viinin, ja puheen pitäminen kuuluisi oikeastaan oman pitäjän miehille eikä tässä kukaan muukaan toimikunnan jäsenistä, mutta maistetaanpa tätä hiukan.
— Tuleeko se siihen samaan kahteen markkaan?
— Ei tule, eikä sitä tietysti rahasta saada antaakaan, mutta me päätimme toimikunnassa, jaa, sinähän et ollutkaan siinä silloin viimeisellä kerralla, niin, me päätimme panna omasta puolestamme likoon muutaman kannun hinnan niin kuin juhlan kunnioiksi ja maksaa yhteisesti.
— Jassoo! sanoi Mikkola, ja hänen kämmenensä painui vaistomaisesti housuntaskun kohdalle.
Joku talon väestä kutsui isäntää ulos ja hän viipyi hetkisen eteisessä, jolla aikaa Mikkola istui mietteissään tyhjällä pakkilaatikolla, käsi reidellä.
Ettei pitänyt oleman puhelahjaa hänellä itsellään, mietiskeli hän siinä istuissaan. Mitä varten jumala oli antanut hänelle niin jäykän kielen?
Mutta oikeastaan oli hänellä jäykkä ja hidas ajatuksen juoksu, vaikka sitä hän ei sentään itse huomannut. Ja sen vuoksi hänen täytyikin seuroissa ja kokouksissa parhaasta päästä istua äänetönnä vaan, mutistellen suutaan puhujien sanain mukaan. Hän tahtoi luulotella ihmisiä, että hän tahallaan puhui niin vähän, mutta ajatteli sitä enemmän. Ja sen vuoksi hän kokouksissakin, kun joku toinen oli hänen mielestään valmistanut asian oikealle paikalle, nousi puoleksi seisaalleen ja niinkuin väkipakolla pusertaen muutaman sanan hammastensa välistä, sanoi yhtyvänsä edelliseen puhujaan. Varsinkin Jussilan puheeseen teki hän jokaisessa kunnankokouksessa aina amenen. Ja samoin lopetti hän monen muunkin puhujan sanat, kun vaan oli päässään ennättänyt pohtimaan selväksi, oliko puhuja ollut samaa mieltä asiassa kuin hän itsekin. Mutta usein sattui, kun joku henkilö, jonka mielipiteitä hän ei ennestään tuntenut, oli asiassa jotain lausunut, että Mikkola jäikin odottavalle kannalle, kunnes joku hänen luotetuistaan oli ensiksi pannut siihen joko myötä tai vastaan.
— Niin, onhan sinullakin sentään sujuva puheen juoksu, puhu jos tahdot, sanoi hän Jussilan tultua takaisin kamariin.
Ja sitten astuivat he yhdessä saliin taas, Jussila koko lailla rohkeampana, kun oli saanut vähän vahvistaa itseään ja ilmaista aikeensa toiselle.