Salissa vallitsee jotensakin hiljainen mieliala. Käydään niin kuin vähän ujostellen ottamassa syötävää pöydästä ja tarkastellaan mistä ja mitenkä edelliset ovat ottaneet, ettei otettaisi väärin eikä aivan kömpelösti, ja peräytään taas selkä edellä seiniviereen.
Herrasmiehet, agronomi, se pohatta sahanomistaja ja jotkut muut ovat ottaneet haltuunsa toisen kamarin salin perästä, kun toinen taas on arvokkaampien emäntien hallussa. Ovi on selällään saliin ja sieltä hyökkäävät herrat milloin yksittäin milloin joukossa ottamaan ruokaa, tarkastellen asiantuntevina pöytää, milloin nenäänsä rypistellen ja peräyttäen kahvelinsa, milloin taas tyytyväisen näköisenä iskien sen johonkuhun ruokalajiin. Seura on muutenkin kamarissa vilkkaampaa. Siellä puhutaan kovemmalla äänellä ja joskus rähähdetään nauruunkin.
Senaattori ja puheenjohtajat istuvat sivuikkunan edessä olevan pienen pöydän vieressä, omassa päässään kumpikin, matalalla äänellä keskustellen ja pitäen syöntiä niin kuin sivuseikkana.
Lähellä heitä, salin nurkassa, istuu itsekseen pappi, onkien sanoja näiden keskustelusta ja koettaen tavan takaa päästä siihen osalliseksi, vaikka huonolla onnella. Hän rykäsee toisinaan ja pyyhkiä sivauttaa pystyä tukkaansa, joka ei siitä kumminkaan taivu sen alemmaksi. Lopulta hän alkaa jo käydä vähän tuskalliseksi, kun tämä seura nyt on näin omituinen. — Olisi mainio tilaisuus nyt painaa itsensä senaattorin mieleen, ajattelee hän. Siitä voisi olla varma apu, kun sinne kerran saisi pysyväisen sijan. Niistähän se riippuu pääsy näihin imperiaali-pitäjiin. Päästäpä kirkkoherraksi tähän! Kun vaan pääsisi vaaliin. Ja jollei pääse suorastaan, niin neljänneksi huutavat ihan varmaan, kun on osannut kaikki pitäjän mahtavimmat puolelleen saada. Ja hänen mielessään kangastaa se komea pappila, jota hän parhaallaan ihan kuin itseään varten kunnalla rakennuttaa, ja jossa hän joka nurkan ja pielen kohottamista tarkasti vaalii, huolimatta monista vastustuksista, joita jotkut kateet ja tyhmyrit yrittävät tehdä.
Hän rykäsee taas entistä kuuluvammin.
— Pitäisihän hänet jo tunnettaman laajemmaltakin, vaikka onkin nuori vielä. Ottihan hän laudatuurin pastoraalissa ja herätti jo esiintymisellään huomiota viimekesäisessä pappeinkokouksessakin, jossa senaattorikin oli saapuvilla, tuo sama vanha herra tuossa. Kumma ettei hän laisinkaan näy sitä muistavan. Kun voisi jollain tavalla siitä huomauttaa, mutta tuo toinen tuossa, se nyt on mielestään koko herra…
Ja pappi parka on yhä katkeroitumassa lähimmäiselleen, joka syrjäyttää hänet, eikä ajattele ollenkaan hänen suuria pyrinnöitään, löpisee vaan äänimääristä ja sen semmoisista ja sättii "Päivälehteä!"
Mutta kuinka ollakaan, yhtäkkiä kuulee pappi sanan "ehtoollispakko". Hän heristää korviaan, tuoli liikahtaa vähän pöydässä keskusteleviin päin niin kuin istujansa sisällisten ajatusten hypnotiseeraamana, ja kohta on pappi puheessa kiinni kirkonkokouksineen ja entisine esiintymisineen sellaisella innolla, ettei ollenkaan huomaa kuinka edeskäyvät suurella tarjottimella kantavat ruokapöydälle laseja ja alkavat niihin kaataa viiniä, ja kuinka Jussila kasvoiltaan punaisena ja hätäilevän näköisenä työntelee kalvosimiaan hihaansa ja asettelee kaulustaansa, kuiskaten jotain viinin laskijalle, joka samassa ottaa erilleen kaksi täytettyä lasia ja vie ne varotellen senaattorin pöytään.
— Herra rohvessööri… hmhmhm, tuota noin, herra sinatööri, kajahtaa samassa Jussilan sanat, ilman että kenelläkään, paitsi Mikkolaa, olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä mitä oli tulossa.
Syntyi jonkunlainen yleinen hämminki. Jokainen teki jonkunlaisen liikkeen tai päästi jonkunlaisen äänen aivan kuin kirkossa, kun pappi saarnaan ruvetessaan on lausunut ensimmäiset sanansa. Silloinkin tavallisesti käy sanankuulijain joukossa yleinen itsetiedoton kohaus ja harras rykäys.