Useampi nytkin rykäsi kaikkein ensimmäiseksi ja seisattui sitten niin kuin naulattu odottamaan jatkoa, sille paikalleen missä oli sattunut olemaan.
Mutta heti ensimmäisten sanain pulpahdettua Jussilan suusta niin kuin tapaturmassa, tuntui siinä ryinnässä, varsinkin herrain puolella, tukautettua naurua. Joku heistä, joka oli sattunut olemaan salissa tai salin ovella, vetäytyi heti kamariin, ja sieltä ilmestyi taas joku toinen kurkistamaan ovesta salin puolelle, vaan vetäytyi heti takaisin hänkin, ja taas kuului kamarista sellaista ääntä, joka syntyy, kun väkipakolla koetetaan pidättäytyä ilminauruun remahtamasta.
Talonpoikaiset miehet katselivat vakavina toisiaan ja Jussilaa. Heidän mielestään ei asiassa ollut pienintäkään naurun tai pilkan sijaa. Mutta joukossa oli kyllä joku sellainenkin, joka ei ajatellut koko tästä uudesta välinäytöksestä syömähommissa mitään muuta kuin että joku menisi ja ottaisi viinilasin pöydältä, että saisi mennä heti jälestä. Kaadetaan sitä siihen katseltavaksi, eikä kukaan ota paitsi tuo Jussila.
Mutta pöydälle asettaa jo Jussilakin äsken käteensä ottaman lasin, sillä se alkaa tuntua hänestä niin painavalta, käsi ei jaksa sitä kannattaa, se on varmaan putoava. Ja läikähtääkin siitä jo hyvä osa valkealle pöytäliinalle.
Hän oli luullut tuollaisen pienen puheen käyvän kuin siimaa ja luottanut rohkeana siihen hyvään alkuun, mihin oli aamupäivällä päässyt navetan vinnillä, ja nyt piti hänen ajatuksissaan sotkeutua heti ensi sanaan. Mutta lempoko sen muisti, kun oli ajateltava niitä seuraaviakin sanoja, ja rohvessööriksihän sitä ennen kutsuttiin…
Puhe on kumminkin pidettävä, vaikka henki menköön, päättää Jussila lujana, ja saatuaan lasin kädestään pöydälle ja ensimmäisen erehdyksensä korjatuksi, pinnistää hän muististaan kaikki lauselmat mitä ikinä on kaunopuheisuuden alalla kuullut ja päästää niistä leuka väristen ja katkonaisesti kuuluviin ne, joita pitää tilapäähän soveltuvina, erinomaiseksi hauskuudeksi kamarissa oleville herrasmiehille ja suureksi hämmästykseksi puheensa esineelle.
Täyttä selkoa ei siitä puheesta saanut kukaan eikä siitä joka kohta täydelleen kuulunutkaan, sillä aina välillä liikkui Jussilan suu tyhjää niin kuin parturin sakset, kun hän tarkastaa mistä kohdasta kulloinkin olisi tukkaa kolhaistava.
Seuraavat kohdat tulivat selvimmin kuuluviin: — Herra sinatööri, hmm, korkeasti kunnioitettava herra sinatööri, korkea… hmm… Kun meillä maanviljelysseur… tuotanoin, meillä Suomen maanviljelijöillä täällä nyt tällä hetkellä sen sanan puhtaimmassa merkityksessä… hm… on sellainen käsittämätön ja arvaamaton kunnia nähdä herra sinatööri joukossamme… hm… tässä matalassa majassa-a-amme kunnioittamassa meitä… ja kun sitäkin silmällä pitäen… hmhm… taikka tuotanoin, niinsanoakseni, sitäkin asianhaaraa silmällä pitäen, että sivistyskin täällä meillä vielä on niin kovin takapajulla, niin kuin Suometarkin sanan täydellisimmässä muodossa lausuu… hm… hm… tuotanoin sano… vaikka on tähänkin syrjäiseen kylään jo kauvan koulua hankittu niin kuin kipeä tarve vaatisi… taikka että minä olen jo tarjonnut ilmaista koulutonttiakin huhu… hm… mutta kansa on vielä kovin typerää tässä meidän rakkaassa isänmaassamme… hm… niin kuin jokainen todellinen isänmaan ystävä… hmm, tuotanoin… jokaisen isänmaan ystävän tosivelvollisuus on haikealla mielellä tuntea… hm… Ne valittavat aina menojen suuruutta… hm… noin sano… eivätkä ymmärrä käyttää nykyajan jaloimpia keksinnöitä hyväkseen, että saisivat maastaan parempia tuloja, että… hmm… taikka niin kuin tässä sivumennen saatan huomauttaa, että luujauhojen ja tuomaskuonankin hinta on melkoisesti laskenut… noin, tuotanoin sano… ja lähettävät vaan täältäkin lapsiaan kirkonkylän kouluun, vaikkei siellä olisi tilaakaan, eikä lueta edes sanomalehtiä… hmm… joka olisi jokaisen tosisivistyneen kansalaisen pyhä velvollisuus… Ja vaikka tämä meidän nuori ja innokas pastorimmekin näissä korkeissa, kansan yhteisen hyvän harrastuksissa koettaa parastaan, että me saisimme hänet täällä vielä kirkkoherranakin pitää ja kuntamme yhteisiä asioita johtaa… (Pastori alkaa tulla kovin levottomaksi.)… Niin, sanalla sanoen, kun ei sitä koulupakkoakaan oli vielä saatu täydelliseksi kun siellä säädyissä on ollut vastustajia… hm… joka olisi jokaisen köyhän kansamme todellisen ystävän… hm… niin sanoakseni korkein velvollisuus ja pyrintö… (Hälinä kamarissa alkaa tulla jo niin kovaksi, ettei puheesta enää kuulu juuri mitään.)… Ja kun, niin… hm… hmm… tuotanoin… niin kuin asian haarat tällä tukalalla hetkellä vaatisivat… että me paremmin ymmärtävät ryhtyisimme ponteviin toimiin… hm… ja lyhyesti sanoen uhraisimme isänmaan alttarille… niin… hm… uhraisimme… niin sanoakseni uhrais… taikka että me, herra sinatööri… niin me juomme…
Enempää ei kuulunut, sillä se lihava sahaherra töyttäsi ottamaan kauvan vaanimaansa viinilasia ja toiset perässä, huolimatta sinatööreistä, puhujista tai korkeista harrastuksista sen enempää. Senaattori kierteli partaansa ja katseli lattiaan, istuessaan siinä käsi pöydällä, toinen tuolin selkämyställä.
Puheenjohtaja oli koko ajan katsellut ikkunasta pellolle, mutta puheen loputtua kääntyi hän muuhun seuraan päin ja huomasi siinä päätään kääntäessään pöydällä edessään olevat kaksi lasia. Hän tarttui toiseen niistä ja kilahutti sitä naurahtaen ja jotain hiljaa virkkaen senaattorin lasiin, joka hajamielisen näköisenä kostutti omallaan hiukan huuliaan ja laski sen sitten takaisin pöydälle.