Sitten seuraa lasien kilistys, Jussila puristaa tyytyväisyyttä loistaen papin kättä ja niin ovat he veli ja veli.
— Niin, mitä minun pitikään sanoa, eikä valehdella, alkaa hän uudestaan puhua. Niin, katsos hyvä veli, eikö se ole häpeä koko seurakunnalle, että kansa käyttäytyy niin kovin tyhmästi, niinkuin esimerkiksi juuri tänään itse kokouksen aikana tuolla vinnillä. Tirskutaan ja nauretaan niinkuin metsäläiset, mellastetaan ja vedellään leukoja juuri kun toiset parhaallaan tärkeistä asioista keskustelevat, eikä edes sen korkean vieraan läsnäolo heitä siitä pidättänyt. Eikö se ole selvää sivistyksen puutetta? Ei mitään muuta! Ja sentään on koulun vastustajia meidänkin kunnassa sellaistenkin miesten joukossa, joilta sitä ei ollenkaan odottaisi. Niinkuin tuo Kartanon ukkokin, kitupiikki. Hehheh, sen nimen hän kyllä ansaitsee, ei muuta mitään. Sanokaa vaan minun sanoneeni, älkääkä siinä naurako! Eipä suinkaan hänenkään luulisi sitä köyhyyden vuoksi tekevän, kun rahaa on niin että alimmaiset mätänevät.
— Kuuluu olevan sata tuhatta, täydensi Mikkola, ottaen hyvän kulauksen samalla, kun kerran suunsa aukasi.
— Oli mitä oli, eihän tuossa nyt vielä koko maailmaa ole, jatkoi Jussila, — mutta ilman sitä samaa ukkoa hakattaisi jo meidän kylässä koulun nurkkaa että paukkuisi. Ajoi ja huhtoi keväällä, kun asia ensi kerran oli kysymyksessä, pitkin pitäjää ja sai villityksi tyhmät ihmiset vastaamme. Ja sillä se ne aina möllöttää, kun niitä suuria kulunkeja niiden korviin laulaa.
— Kartanolla on paljon valtaa kansan kesken, sen olen huomannut, puuttui puheeseen pappi. — Johtuneeko se sitten hänen rikkaudestaan, vai mistä, sitä en arvaa, mutta se valta on taitettava, silloin kun se sotii yhteistä hyvää vastaan. Muistattehan kuinka kovalle otti pappilan rakennusjutussa, eikä paljoa puuttunut, ettei hän vienyt voittoa meiltä.
— Joku sellainen siitä on mahtanut ulkopitäjiinkin parjausjuttuja levitellä, sanoi lukkari, koska puheenjohtajakin tässä päivällä pisteli meidän rakennushommaamme.
— Vai jo pistellään! No no, kyllähän nähdään vielä ketä he ovat pistäneet, tuumi pappi. — Se on sulaa kateutta, ei mitään muuta. Ei suotaisi kai, että meillä olisi rakennukset ajanmukaisessa kunnossa, jommoiseksi nyt kirkkoherran virkatalo on tulossa. Kukapa siinäkin sitten isännöinee, kun se valmiiksi saadaan, lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen, syvään huokaisten.
— Olisipa synti ja vääryys, jollei se mies siihen pääsisi, joka sen rakentamista niin tunnollisesti on valvonut, vastasi Jussila papin puoleksi kysyvään arveluun.
Ja samaa mieltä olivat kaikki.
Mutta pappi oli eteenpäin ajatteleva mies. Jollei onni potkaisisikaan kirkkoherraksi, vaan saisi eteenkinpäin isännöidä pienessä apulaisen puustellissa, ajattelee hän, ja jollei sattuisi saamaan kotvilleen isompaa paikkaa muualtakaan? Siinä kysymys, siinäkin. Hän on parhaallaan naimahommissa ja menossa pappien tavallista uraa, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Ja senvuoksi päättää hän, että on parempi katsoa kuin katua.