— Kyllähän kirkkoherran parasta nyt koetetaan kohtuuden mukaan katsoa, sanoo hän, mutta toista on apulaispahan kanssa. Kovin ahdas ja epämukava on hänen asuntonsa, eikä peltoakaan muuta kuin tuo pieni perunatilkku. Jos nyt sattuisi isoperheinen mies, niin kovin siinä kävisi elämä tukalaksi.
— Onpa tosiaankin niinkuin pastori sanoo, myöntävät kaikki. Mutta tästä seurasta ei ole kukaan ollut osallisena siihen tyhmyyteen, että se on niin ahtaaksi rakennettu, ja siihen niin vähän maata lohkaistu. Vaan onhan asia korjattavissa, päättävät miehet. — Jatketaan rakennusta ja otetaan peltoa lisää.
— Veli ottaa siitä seikasta kirkonkokouksen heti ensi tilassa, kehottaa Jussila pappia, joka salaviistoon, silmä vilkuen on katsellut miehiä, vaikkeivät nämä kesäyön hämärässä ja itse hiukan konjakin hämärtäminä huomaa siinä katseessa muuta kuin tunnollista vakavuutta.
— Niin, pastoori ottaa kokouksen vaan, vakuuttaa Mikkolakin.
— Mutta ei huoli kuuluutuksessa tehdä aivan tarkkaa selkoa, mitä on kysymys. Kuuluuttaa noin vaan lyhyesti, että olisi tehtävä muutoksia, joitain pienempiä korjauksia tai muuta sellaista, neuvoo Jussila. — Hm! ymmärtäähän veli… Jaa, se juttu menee kuin tupakka, mutta pahemmin on tämän koulun laita. Tällainen kulmakunta ilman koulua! Tallustaa täältä lasten viisi virstaa Syrjän koululle ja jos sielläkään sitten olisi edes säällinen opettaja! Viralta olisi pantava mokoma juoppolallu! Kirkolle taas tulee penikulma, ja on niitä sielläkin saakka meidän kylästä, ainakin meiltä yksi. Ja ajatelkaa, mitä tuollainen matka maksaa, kun Matin täytyy joka viikko häntä sinne kyyditä. Se ei olekaan mikään pieni kulutus, se.
Ja kun kellään ei ollut siihen mitään sanottavaa, jatkoi Jussila yhä:
— Vaan kun minä puhun täällä kylällä heille koulusta, sanovat useimmat, että mitä ne lapset siellä oppivat, pahuutta toisiltaan ja elkiä, eivät mitään muuta. Mutta laitetaan koulu ensin ja siihen hyvä opettaja, niin näkevätpä mitä opitaan. Tästä minä otan kunnankokouksen vielä tänä kesänä. Uusi yritys vaan, ei siinä muu auta, ja niin totta kuin olen Anton Jussila, näytän maailmalle, että tässäkin kylässä vielä on koulu!
Hän löi innoissaan kämmentä pöytään että paukahti.
— Vai onko teistä kellään mitään vastaan.
Ei ole, sanottiin yleisesti, eikä ollut viime kerrallakaan.