— Oli niitä. Minä jo valvoin toisenkin yön melkein kokonaan ja samaan menoon meni osa viime yötäkin, kun tässä isäntä vielä pappia ja kunnanmiehiä kestitsi. Ei meillä liikoja makailla, uskokaa se, vaikka nyt sattui poikkeus. Kyllä työt menevät etupäässä muista, vaikkei isännän silmä aina ennätäkään niitä valvomaan. Jaa'ah, kyllä ne menevät. Mutta menkää hyvät miehet huoneeseen ja pistäkää piippuun, siinä on vuoteen sarjalla minun tupakkamassini, kohta vasemmalla ovesta sen yhdenmaattavan vuoteen päässä. Pankaa piippuun vaan siitä niinkuin omastanne, kyllä tämä talo miehensä tupakassa pitää ja riittää tarjota vieraallekin. Menkää sisään vaan, minun pitää kolkuttaa kyökin ikkunaan, koskei sieltä vielä näy kahvisavua nousevan. Jaa'ah! Olipa niillä piika pahoillakin juoksemista eilen.
Ja Matti astelee jo viimeisiä sanoja puhuessaan housujaan nostellen kyökkiin päin.
Anton Jussila itse herää vasta ruokakellon soittoon, kun väkeä aamiaiselle soitetaan.
Säännön mukaan komennetaan sillä aamullakin kaikki työhön, torpparit, muonamiehet ja rengit, ja Matti sitä tavallisesti heilauttelee näin kesäiseen aikaan puoli viideltä, niinkuin on isännän määräys, vaikka tänään se aamusoitto jäi harvinaisena poikkeustapauksena tekemättä. Mutta tälläkin kertaa ovat torpparit kyllä olleet määräaikana työssä, jos oma väki vähän myöhästyykin.
Jussila ei olekaan mikään pikkutalo, jossa isännän itsensä täytyy olla mukana ensimmäisestä viimeiseen ja kantaa sama helle kuin renginkin, jos mieli leivässä pysyä. Ei, se on paikkakunnan suurimpia, sillä emätalo, jonka Jussila oli isältään perinyt, oli jo joltisenkin suuri ja siihen oli hän jo vuosia sitten saanut polkuhinnasta yhdistetyksi erään velkautuneen naapuritalon.
Nyt on isännälle karttunut jo niin paljon tuottavia sivutoimia, ettei hänen kannata, eikä mielestään sovikaan ottaa itse osaa talon töihin muulla tavoin, kuin että käy joskus pelloilla ja työmailla katsomassa ja antaa määräyksiään.
Mutta valmista tulee töistä siltä ja täytyy tulla, olipa hän itse saapuvilla tai ei. Hän on osannut asettaa lujia määräyksiä ja tinkitöitä niille, jotka "ovat raatamaan luodut", ja valvoo myöskin että ne tulevat tehdyiksi. Ja siinä toimessa on Matti uupumaton apumies hänelle, niinkuin uskollinen koira, jolle toisinaan annetaan kovia sanoja ja potkukin joskus, mutta joka siitä vaan liittyy yhä kiinteämmin isäntäänsä, kun häntä senjälestä hiukan hyvittelee.
Näitä tinkitöitä muonamiehet ja torpparit kyllä joskus valittavat liian ankariksi, kun esimerkiksi pitää kaivaa sata syltä pellonojaa päivässä, niin että illalla ovat luut loksahtaa liitteistään, mutta siihen valitukseen on Anton Jussilalla valmiina aina sama varma ja jyrkkä vastaus: "Kun et tahdo tehdä, mene matkaasi. Kyllä kelpaisikin antaa teidän herrastella ja itse tekisin työt."
Mutta mihinkä se torpparikaan paremmilleen lähtee, kun on torppa pahaseensa juurtunut ja kotiutunut. Pellon tilkkuset, jos kohta ovatkin toisen omaa, ovat käyneet rakkaiksi, kun niissä vihdoin näkee hikensä ja väkensä ja sitkeitten ponnistustensa hedelmän ja niistä toivoo joukolleen leipää. Jos uudistorpan jostain saisikin ja siihen muuttaisi, niin ala vanhana uudestaan taas sama raataminen, minkä jo miehuutesi päivinä näit valmiina!
Eikä sovi muonamiehenkään vuottansa kesken heittää. Siinä olisi nappiherra niskassa ja oikeuden käynti edessä, eikä puolta pahaakaan, kun isäntä sentään on täyden palkan maksanut mitä on luvannutkin, eikä ole mitään sopimatonta loukkausta tehnyt.