— Keitä ne ovat… millä asialla?
— Tuolta sanovat olevansa Nummenperästä, vaan en tullut heidän asiaansa kysyneeksi.
— Minä tulen…ei, käske heidän tulla tänne saliin. Jussila sieppaa kamarin pöytälaatikosta nenälleen kirkassankaiset, kuminauhassa riippuvat kakkularillit, jotka hän oli viime kaupunkimatkalla ostanut, sytyttää kiireellä sikaarin, tempaa ensimmäisen sanomalehden, mikä käteen sattuu, ja asettuu paitahihasillaan, tohvelit jalassa, salin kiikkutuoliin istumaan, kylin oveen.
— Kuinka me nyt tänne… olisihan se sellainen asia puhuttu kyökin puolellakin… onkohan vaan Eenokki saappaasi puhtaat, kuuluu karkea, vähän ujosteleva ääni porstuasta, juuri kun Jussila kiireestä syvään hengähtäen on päässyt asettumaan kiikkutuoliinsa, ja miehet astuvat sisään seisattuen ovelle.
Jussila ei ole hetkiseen huomaavinaan heitä, ymähtelee vaan, silittelee kämmenellä leukaansa ja on tavattomasti syventynyt lukemiseensa.
Kun odotus alkaa käydä pitkäksi, äännähtää vanhempi miehistä vihdoin epäröiden hyvää huomenta.
Silloin huomaa Jussila vieraat, asettaa lehden pöydälle viereensä ja rillit sen päälle, pyyhkii otsaansa silmistä alkaen ylöspäin, ikäänkuin selviytyäkseen syvästä tutkimisestaan näkemään näitä vähäpätöisiä, jokapäiväisiä asioita, ja äännähtelee: hm, jaha, hm! nenästään yskähdellen.
— Huomenta, huomenta! vastaa hän, heittäen tuolistaan tutkaisevan katseen miehiin, ja kysyy mitä olisi asiaa.
— Eihän noita meikäläisillä paljon asioitakaan, vaikka ainahan niitä vähin. Kun vaan ei olisi tultu häiritsemään isäntää.
Jussilan mieleen ilmenee pikainen kuva, että mies sanoi "herraa", että hän on joku korkea virkamies, joka juuri oli syventyneenä jonkun tärkeän kysymyksen ratkaisemiseen, ja nyt nuo tomppelit tulivat häiritsemään häntä. Hän kaivaa ähkien pikiintyneen lyyjykynän pätkän liivinsä lakkarista, kääntyy pöytään päin, selin miehiin, ja vetää sillä jotain merkkejä sanomalehden syrjään.