Pöydällä on vielä paperipakka eiliseltään ja siinä päällimmäisen arkin puolikkaassa iso, kuivunut mustepilkku, joka johtaa elävästi Jussilan mieleen sen miehen, joka sen siihen tipahutti niinkuin muistoksi.
— Äs, saakeli! ärähtää hän samassa ja heilauttaa kynänvartta lattialle päin, juurikuin heittäisi siitä pois jotain — Kuka riiviö täällä taas on minun kirjoitusverstaitani pidellyt? Varmaan eilen siinä joku moskuroinut, joka ei ole tiennyt miten päin kynänvarren kirjoitusmatolle asettaa.
Hän kääntyy nyt kummasteleviin miehiin päin ja selittää, mitenkä se on tarkka asia tämä.
— Joka vaan niin paljon kynää pitelee kuin minäkin pitelen, niin se sen tietää, sanoo hän ja kääntyy taas pöytään päin. Viipottelee sitten kättään hetken, niinkuin vauhtia ottaakseen, ja laskee kynän paperiin niin että rasahtaa.
— Niinpä tietenkin, kukin työkaluaan, sanoo Eenokki, ja lisää sitten naurahtaen:
— Muistuu mieleeni isävainaja, kuinka hänkin oli tarkka kirveittensä kanssa. Panipa vaan joku kirveen häkkiin, varren vasemmalle, niin heti ottaessaan ärähti, että "kuka vasenkätinen täällä taas on kirveitä pidellyt!" Hehheh, työkaluaan kukin, vaikka se olikin vaan kirves.
— Mitä nyt ollaan velkaa isännän vaivoista, kysyy Eenokki, kun kirja on valmis ja kumpikin ovat panneet puumerkkinsä siihen.
— Kaksi markkaa, sanoo Jussila lyhyeen, niinkuin lääkäri, joka on kirjoittanut reseptin.
Miehet katselevat toinen toistaan, mutta eivät virka mitään. Eenokki kaivaa sitten nahkakukkaron taskustaan, hellittää kurenauhan, kaataa koko sen sisällön kämmenelleen ja saa siitä kokoon pientä hopeaa ja vaskea kaksi markkaa, jotka asettaa varovasti pöydän kulmalle.
— Ettei ole pitänyt sitä kirjoituksen konstia oppia! sanoo hän kumppanilleen, kun ovat tulleet pihalle. Ja omia asioitaan keskustellen astelevat he Ylimattilaan ja suuntaavat sieltä velkakirjoineen kulkunsa kirkonkylään lautakunnan asiamiehen luo.