Kun hän toisena aamuna lähti kotoaan ja Matti ajoi hänelle hevosen porrasten eteen, oli hänestä oikea nautinto nousta rattaille mukavasti istumaan ja sanoa mahtavalla äänen painolla ja kurkkuaan karauttaen, että "pitää tästä taas lähteä niitä kunnan tilejä tutkimaan, koska ne nyt ovat niin sekaisin niiden poikain hoidossa päässeet. Pitäkää vaan, Matti, hyvää komentoa täällä kotitöissä."
Ja ajaessaan kirkolle päin, istuessaan yksinään rattailla hiljaisella nummella, missä ei kukaan vastaantulija aatosta häirinnyt, mietiskeli hän taas niitä monia parannuksia, joita tämän hänen kotiseurakuntansa asiat kaipasivat. Ja niitä ilmestyi hänen terävään huomioonsa uusia yhä, sellaisia, joita eivät uneliaat kuntalaiset olisi osanneet aavistaakaan.
Rivakampaa toimintaa tarvittaisiin kaikkialla, päättää hän. Joka kohta käy nykyään kuin nukkuvan rukous. Muista pitäjistä on yhtenään luettavana lehdissä, kuinka on sellainen tai sellainen parannus pantu toimeen ja ryhdytty mihin uuteen, yleishyödylliseen yritykseen milloinkin.
— Mutta mitä meillä! äännähtää hän melkein kuuluvasti itsekseen. Ei mitään! Ja koko syy on siinä, että tähän asti on ollut huonoja toimitusmiehiä, kovin laimeita. Ei kansa itsestään ryhdy mihinkään. Sitä täytyy pakottaa väkisellä huomaamaan se suoranainen vahinko, minkä se tekee itselleen ja jälkeen tulevilleen laiminlyömällä monet tuiki tärkeät ja ajan vaatimat toimenpiteet.
— Ajan vaatima, miettii hän ja toistaa vielä itsekseen sen sanan. — Ajan vaatima! todellakin mainio sana… muistinkohan vaan käyttää sitä puheessani sinatöörille? En tainnut muistaa, koska tuntuu niinkuin nyt vasta sen syvä merkitys olisi iskenyt mieleeni.
Ja se sana alkaa herkeämättä soida hänen korvissaan ja lopulta on kuin rattaan pyöräkin somerikolla maantiellä narskuttaisi samaa sanaa, kunnes hän kirkonkylää lähestyessään laskee mäkeä alas Ojalan sillalle, jossa pyörä vaikenee ja silloin tällöin vaan loksahtaa epätasaisilla palkeilla, hänen ajaessaan siitä käyttöä ylitse.
— Tämäkin silta huutaa korjausta, ajattelee hän — ei riitä enää korjauskaan, se on tehtävä uusi. Siitä on vallesmannikin jo tehnyt muistutuksia, että se vaatisi uuden kannen, mutta tässä se yhä vaan paikallaan huojuu, ja palkit notkuvat kuin polkuset. Eikä pidä siitäkään kukaan huolta, ennenkun joku humahtaa hevosineen jokeen.
Hän tulee siihen päätökseen, että silta on kiireimmän kautta tehtävä uusi, ja sellainen, ettei sitä tarvitse paikkailla. Kivestä se on tehtävä tai raudasta, niin kestää kautta sukupolvien, ja lastemme lapset vielä kiittävät ja muistelevat sen tekijää. Voipihan siihen kiviseen silta-arkkuun hakata nimet niinkuin on vanhan kirkonkin päätyyn hakattu papin ja rakennusmestarin nimi. Ja koko tuo tie kirkolta Vuorenpäähän, se on levennettävä ja uudestaan laitettava. Mitähän se sinatöörikin ajatteli mokomaa polkua koluuttaessaan! Se on kunnan yhteisesti laitettava sekin, ja minä ne laitatutan, sekä sillan että koko tien, ne ovat laitettavat, jo ensi vuonna.
— Syksyllä ne valitsevat minut lautakunnan esimieheksi, varsinkin nyt kun Vuorinen tämän temppunsa teki. Ja ketä täällä olisi toista valittavaa, jollei juuri lukkaria äänestettäisi, mutta minä hommaan hänelle muita pienempiä tehtäviä. Kokouksen otan tästä tiestä ja sillasta heti, yhdessä kouluasian kanssa.
Ja hän jatkaa yhä mietteitään.