— Tuleehan tuon sillan ja tien laitos tosin maksamaan, sillan varsinkin. Mutta mitä siitä! Kyllä rahaa aina löytyy kun tarvitaan. Kaksituhatta on säästöä siltakassassa, asetetaan tie- ja siltakomitea, ja vaikka lukkari esimieheksi siihen, hänenhän hallussaan ne jo rahat parhaallaan ovat; pääsee niillä hyvään alkuun. Lisää kootaan ylöskannolla. Tiehen saattaa mennä satakunta markkaa manttaalilta, siltaan voidaan ottaa laina, sillä silta tulee kumminkin kalliimmaksi.
Hän sattui kääntämään katseensa pappilaan päin, jossa parhaallaan nostettiin kattotuoleja uuteen päärakennukseen.
— Kas, johan pappilassa aletaan kattoa panna, tuumii hän. — Se työ sentään menee kunnolleen kun saatiin mies toimeen, joka osaa pitää kokouksia ja tukkia vastustajain suut. Niin, yhteinenhän se oli meidän suunnitelmamme pastorin kanssa, mutta olisiko helläluontoisempi mies ollut pappina, niin eipä kohoaisikaan pappilan harja noin mahtavana kylärähjän ylitse näkyviin. On siinä mies, joka ei hevillä hellitä, kun kerran asian ottaa ajaakseen. On häntä kannatettava kaikella mokomin, tottapahan vastavuoron muistaa. Ja muistaa varmaan, sitä en epäilekään…
— Niin, jos nyt menisi tien laitokseen satanen manttaalilta, palaa hän taas äskeisiin mietteihinsä, niin mitä se manttaalimiesten kukkarossa merkitsee! Minulta menisi viisikymmentä, koko ylöskanto tekisi kahdeksan tuhatta ja se olisi ensi vuonna kannettava, jos asian saisi käymään, siis minun ensimmäisenä esimiesvuotenani. Siitä lankeaa minulle vaivoistani neljä prosenttia ylöskantoa, niinkuin määrä on ollut tähänkin saakka. Se tekisi, tekisi, neljä kertaa kahdeksan tekee, jaa, siitä tulisi minulle tasan kolmesataa kaksikymmentä markkaa. Pitääpä alkaa valmistella asiaa jo täällä miesten kanssa.
— Nooh! Hän läimäytti hevostaan ohjanperillä ja käänsi sen maantieltä lukkarin pihatörmälle ylös.
12.
Pahat aavistukset huonosta syyskesästä toteentuivat. Loppupuoli heinäaikaa muuttui tavattoman sateiseksi. Toinen aamu koitti yhtä harmaana kuin toinenkin, yötä päivää tuhuutti kylmähköä vihmaa ja toisinaan tuli vettä oikein kuuropäissä, varsinkin öillä. Hallan vaaraa ei ollut, siitä edes sai olla huoletta niin kauvan kun sadetta kesti, mutta yö alkoi pidetä ja märkyyttä tuli liiaksi. Kenellä vielä oli heinää ulkona, se ruoissa markani. Eivätkä tuleentuneet viljat.
Hyvinä kesinä hankittiin tavallisesti jo Leenan päivistä rukiin leikkuulle, mutta nyt värjötti vielä pehmeä jyvän alku kylmissään vetisen tähkänsä sisässä, maahan painuneen oljen päässä, jonka sadevesi oli roiskinut peltomullasta harmaaksi.
Ja sade jatkui yhä ja äityi vaan, huolimatta siitä, että maanmiehet kävelivät alakuloisina katselemassa vainioitaan ja mätiä heinärukojaan, toivoen hartaasti, että se jo lakkaisi. Mutta sillä ei tuntunut olevan aijettakaan lakata. Joskus se kyllä härnäili ihmiset kiposen kiirein huoneelta ulos, toivossa päästä töihin käsiksi, kun taivas hetkeksi seestyi ja aurinko pilkisti vilaukselta näkyviin, mutta samassa pudotti jo joku poistuva pilven häntä kohahtavan vesisuihkun alas ja uusia pilviä nousi toisaalta taas peitteeksi auringon eteen, joka tuskin oli ennättänyt saada komean taivaankaaren näkyviin. Silloin ei muuta kuin juosta märkänä pirttiin takaisin, ja vanhat ihmiset päättelivät, että kun noin henkäillen sataa, niin kyllä sitä silloin riittää.
Rukiin hinta kohosi yhä ja oli kohonnut ulkomaillakin. Viljakauppiaat ja ne kellä oli vanhaa säästöä tekivät mainioita kauppoja. Moni varakkaampi isäntä, niiden joukossa Jussilakin, hykerteli mielihyvästä käsiään astellessaan aitan avain kourassa, takin kaulus pystyssä ja niska jysässä märkää pihapolkua huoneeseensa, aprikoiden olisiko vielä paljonkin myötävää laarissa. Ja se temppu uudistui joka päivä ja kartutti yhä kolikoita entisten lisäksi.