Sillä ani harvoilla oli myödä. Useimmat ostivat. Ja tämä meni vielä parhaasta päästä leiväksi, sillä harva ajatteli vielä siementä. Toivo asuu sitkeästi ihmisessä, ja niinpä nytkin toivottiin päivästä päivään uutisen tuleentuvan kylvöajaksi.
Vaan sitä se ei tehnyt ja silloin alkoi asia jo todellakin näyttää arveluttavalta, ja monelle tuli hätä.
Kunnassa löytyi kyllä vanhoja, jo monena sadesyksynäkin kylvöä tehneitä miehiä, jotka eivät tilaa pitäneet ollenkaan toivottomana, vaan arvelivat levollisina, että "sitä on peltoon pantava, mitä pellosta saadaan". — Se oli vanhain tapa, sanoivat he, ja onhan usein nähty keyrirukiinkin puhaltavan olkea kuin korentoa ja terää kuin kissan häntää. Toista on jos halla panisi, mutta eihän siitä nyt ole pelkoa. Odotetaan vaan.
Mutta Jussila ja muut kunnanmiehet eivät kuulleet sellaista puhetta. Tässä oli todellinen vaara tulossa ja tässä oli riennettävä apuun niiden, jotka sen oivalsivat. Ja niinhän kehotti jo senaattorikin kesäisessä kokouksessa, että toimikoot kunnat itse yhteisin voimin, kun he silloin jo olivat huomanneet, että siemenen puute oli tulossa. Nyt heidän oli pontevasti ja kiireellä toimittava, nyt heidän oli yhteisesti hankittava viljaa muualta, sillä vaara oli todella jo ihan kynnyksellä, näkihän sen. Heidän oli terävänäköisimpinä annettava sille potku ulos.
Siinä oli Jussilalla taas uusi toiminta-ala, ihan etsimättä, kuin käteen pistetty, ja muut asiat saivat hetkeksi jäädä tuonnemmaksi. Ja hän oli varma siitä, että sinatöörikin on hyvillään, kun kuulee, että hänen puheensa on otettu onkeen, että on edes yksi kunta, missä osataan tulla omin neuvoin toimeen, sillä tietysti ne useimmat taas käyvät hallituksen kimppuun niin kuin ennenkin katovuosina.
Kaikkein kernaimmin tosin olisi kunnanmiehistä jokainen auttanut yhteistä puutetta myömällä omaa viljaansa ja siten auttanut hädästä lähimmäisensä, pistänyt rahat omaan taskuunsa, ettei niitä olisi tarvinnut kunnasta ulos muiden hyväksi antaa, mutta minkä sille teki, että oma vilja loppui. Nyt oli toisella tavalla torjuttava vaara niiden päältä, ketä se uhkasi, koska he itse eivät ymmärtäneet tikkua ristiin panna asiansa eteen, odottelivat vaan peltojensa tuleentumista.
Ennen Jussilaa oli kumminkin jo Mikkola ollut toimessa, vaikka olikin hidas käänteissään. Hän oli ikänsä kaiken jyväkauppoja hierustellut, ja oli hänellä nytkin ollut ennen ostettua halpaa viljaa paljon, vaan se oli kaikki mennyt kaupaksi korkeasta hinnasta kuin kuumille kiville. Se oli loppunut viimeiseen jyvään ja läjittäin oli kertynyt seteleitä ja kovaa hopeata hänen rahalippaaseensa, jonka sisältöä hän tavantakaa penkoi, käänteli ja laski, mielissään hyvistä kaupoistaan.
Jyvän hakijoita tuli hänen luokseen yhä ja hänen täytyi mielikarvaudella palauttaa ne tyhjinä takaisin. Siitä alkoi hän hautoa uusia tuumia, mutta ei virkkanut kellekään niistä mitään. Istuskeli vaan silmät kyynyllään, torkkuvan näköisenä kamarissaan, kuunnellen sateen herkeämätöntä lotinaa räystäältä niinkuin rauhoittavaa soittoa, ja aina välillä kääntäen rahaläjää lippaassaan, mietiskellen ja laskien, miten paljon se lisääntyisi, jos sen uudestaan rohkenisi panna liikkeelle.
Mutta hän ei rohkene tehdä sitä, kun ei tiedä, tuleentuvatko omat laihot, vai ei. Hän on kuitenkin jo kysellyt viljaa entisiltä liiketuttaviltaan, ja hieronut jo hiukan kauppojakin, mutta pelkää näin epävarmoina aikoina ruveta yksin suurempiin yrityksiin. Ja toisaalta viehättää häntä kuitenkin kauppainto. Olisi häpeä, ja ehkä vahinkokin hänen vastaiselle liikkeelleen, jollei hän kauppa-alallaan saisi tavalla tai toisella toimia. Hänen luottonsa vähenisi, ellei hän nyt saisi jyväkauppaa toimeen, kun on suuria summia kysellyt. Ja se on saatava toimeen, vaikkei siitä sitten tulisikaan voittoa mitään. Hän hankkii yhtiömiehiä, tulkoonpa sitten vaikka tappiota, vähemmän tulee päätä kohti, kun on useampia yhdessä, päättää hän.
Silloin muistaa hänkin senaattorin kehotuksen, jonka oli kesällä
Jussilassa kuullut, ja nyt valkenee asia hänelle kerrassaan.