Hän ajaa seuraavana pyhäaamuna lukkarin luo ja on pannut pikaviestin Jussilalle, että hänkin saapuisi sinne. Tämä tuleekin heti Mikkolan jälestä lukkarille ja ottaa saman asian puheeksi, josta toiset jo hetkisen ovat kahteen kynteen keskustelleet.
Hän mainitsee ensin Mikkolalle aikoneensa piakkoin ottaa kokouksen Vuorenpään koulusta ja parista muusta "ajan vaatimasta" ja tuiki tarpeellisesta parannustoimesta, nimittäin Ojalan sillasta ja heidän kylän tiestä, mutta että ne asiat täytyy lykätä vakinaiseen kokoukseen syyskuulla, koska nyt on paljon kiireellisempi seikka kysymyksessä, nimittäin siemenrukiin hankinta, joka tällä hetkellä vaatii heidän tarmonsa ja valppautensa kokonaan.
Mikkolan suu on ollut aukeamassa jo siitä saakka kun Jussila tuli huoneeseen, mutta toisen puhe on sen pitänyt puolivireessä, päästämättä laukeamaan, vaikka hänen silmistään kyllä on kiilunut unelias tyytyväisyys, kun hän on huomannut Jussilallakin jo olevan asian koko tärkeyden selvillä.
Hän odottaa vaan hetkeä, milloinka tämä hengähtäisi puheessaan.
— Sitä siementä niin! Sitä on nyt välttämättä ja heti paikalla kunnan yhteisillä varoilla ostettava, sanoo hän silloin jyrkän päättävästi.
— Niinkö velikin luulee?
— Niin, vastaa Mikkola kireästi. — Muu ei auta nyt. Ihmispahat eivät saa mistään siementä ja kylvö jää tekemättä. Mitä tulevana vuonna syödään, kun makasiinikin on melkein tyhjä.
— Itsepä sen viime vuonna tyhjensit, naurahtaa Jussila leikillisesti.
— Niin kyllä teinkin, mutta teinhän minä korkeimman tarjouksen, olihan se rehellinen kauppa. Ja mistä sitä olisi kunta silloin rahaa saanut! Minulta sai, ja uljaana kohoaa nyt pappilan rakennus. Ei ole tarvinnut lainoja ottaa.
— Eipä olekaan, ja veli teki hyvät kaupat, vaan eihän se kuulu tähän asiaan mitään, tuumii Jussila.