— Tuohon! osoittaa Jussila.
— Kyllähän minä sitten, sano! myönnyttelee Paukola, joka ei oikein näy ymmärtävän mitä sana "valtuuttaa" merkitsee.
— Mutta kyllä he siinä kaupassa häviävät, takkiinsa saavat kuin saavatkin, sillä mihinkä se sellainen jyväin paljous kauppansa tekee, naurahtelee hän sivummalle tultuaan. — Vaan onhan se heidän oma asiansa, kutenma jo sanoin, ja ovatpa tainneet aikoinaan voittaakin.
Mutta Mikkola mutistelee suutaan ja hykertelee käsiään, astuessaan valtakirja taskussa lukkarin kanssa kunnanhuoneen pihalle.
— Milloinkahan arvaisitte saavan sitä siementä? Pitäisi kohdakkoin aloitella kylvöä, kysäsee pihalla eräs niistä, jotka ovat ilmoittaneet ottavansa.
— Hm! Tuotanoin, niitä olisi alku siellä meillä nyt jo, vastaa Mikkola matalalla äänellä, aivan kuin olisi tahtonut peitellä asiaa.
Ja kun kysyjä katselee häneen kummastuneen näköisenä, lisää hän selitykseksi, että he kiireellisen tarpeen vuoksi hankkivat niitä osan jo etukäteen.
Vallan vähän meni näitä kunnan rukiita kaupaksi, sillä ne olivat äärettömän kalliita, roskaisia, ja suureksi osaksi huonosti itäviäkin. Mitä lienee ollut Itämeren takaista, tuulikuivaa kesäruista.
Mutta useimmat odottivat oman peltonsa tuleentumista ja kylvivät siitä saamallaan, huolimatta myöhäisestä ajasta. Ne olivat enimmäkseen juurevia, kokeneita ukkoja ne, jotka eivät ensi hopussa hätääntyneet, vaan luottivat vanhoihin kokemuksiinsa, antaen niiden parhaansa mukaan intoilla ja touhuta, jotka jo luulivat koko maan menestyksen olevan vaarassa.
Ja siihen jäivät Jussila ja kumppanit jyvineen ötköttämään. Niitä oli
Mikkolan ja lukkarin aitat täynnä, ettei ollut mihin omia panna.