Valittaen sitä ääretöntä huolta ja kiirettä, mikä hänellä on näissä kunnan suurissa puuhissa, rientää Jussila pappilasta kotiin taas, mutta jo seuraavana päivänä tekee hän saman kierroksen uudestaan.
Kaikkien näitten matkainsa ja hommiensa ohessa kytee hänessä aina yksi pohjamiete, tai niinkuin mahtava pohjasävel, jonka ympärillä muut ajatukset kiertyvät vaan hiljaiseksi hyminäksi. Ja se on tuleva valtiopäivämiehen vaali. Sen suhteen on hän levoton ja tulee yhä levottomammaksi, jota enemmän vaalihetki lähenee, sillä hän on saanut syytä epäillä parin vaalimiehensä kantaa, vaikka hän niitä alussa piti täydelleen luotettavina. Hän on kuullut huhuja, että ne ovat hänestä pahoja puheita lasketelleet, ja epäilee Kartanon salaisesti toimivan hänen vahingokseen. Hän huomaa, että koko puuha on ollut liian kiireellistä, sillä hänen olisi pitänyt kietoa miehet itseensä niin kuin pikeen, josta ne eivät olisi ensi nykäisyllä irtautuneet. Mutta eihän hän ole ennättänyt sitä tekemään, eikä ole asiaa ennemmin oikein pohjia myöten ajatellutkaan.
Sanomalehdissä, joita hän nykyään entistä suuremmalla innolla tutkii, on hän jo nähnyt asetetun ehdokkaita miltei kaikista tuomiokunnista, ja muutamista useampiakin. Kuka kiittää yhtä, ken toista, ja heidän etevämmyydestään on jo paikoin syntynyt riitojakin.
Vihdoin on omastakin tuomiokunnasta joku ehdottanut entistä edustajaa, ja sen nähtyään saa Jussila ahtaan tunteen sydänalaan, joka pakottaa ja potee ja on vaan kukkuna hänen levottomuudelleen.
Tämän vielä piti sattua! Nyt olisi apu tarpeen, ajattelee hän. Pieni nykäys vaan, ja kaikki saattaisi vielä onnistua. Ettei totisesti pitänyt hänen päästä ensimmäisenä ehdokkaaksi, ettei hän sitä huomannut itse hommata, sillä itsehän se tietysti hommaa tuo toinenkin! Mutta tämä seikka on korjattava vielä tavalla tai toisella, ennenkuin se ehtii vaikuttaa lisää hapatusta hänen miehissään, Anttilassa ja Perätiessä, sillä ne ovat horjuvia ne kaksi, ne ovat epävarmoja, hän on sen jo huomannut, eikä voi tässä kiireessä niille enää mitään.
Siinä on Jussilalla pulmallinen asia.
Moneksi illaksi sulkeutuu hän kamariinsa, on kärtyisä muulle perheelle, kävelee siellä edestakaisin lattiata, miettii ja hikoilee. Tarttuu sitten jo eräänä iltana kynään, ottaa paperia ja piirtää sen yläreunaan hitaasti ja painavasti sanat: Arvoisa Toimitus.
Mutta pitemmälle ei ota kynä luistaakseen. Se pyörii vaan niissä samoissa sanoissa uudelleen ja yhä uudelleen, ja saa niissä kirjaimet lopulta niin paksuiksi, että ne sulavat yhdeksi ainoaksi mustaksi juovaksi. Ja yhtä paksuksi hämmenee hänen aatoksensakin, siinä tuntuu siinäkin vaan selvimpänä muusta sellainen paksu, painava juova, että jotain olisi tehtävä, vaan mitenkä sen tekisi. Eihän siihen sovi omaa nimeään panna alle, jos sen tekisikin, miettii hän, eivätkä taida nimetöntä lähetystä painattaa. Panisiko jonkun toisen nimen? Ei! Ei sovi sekään, se voi olla vaarallista.
Jussilan vankka leuka alkaa jo tuskasta vavahdella ja kovin punottaa otsa. Hän nousee äkkiä ylös, rutistaa paperin myttyyn ja viskaa sen vihapäissään nurkkaan.
— Äs! ärähtää hän. Toisella se on teetettävä. Kun arvaisi pastorille puhua, se sen paraiten tekisi, ja kuka tässä juuri muu osaakaan, mutta mikä siinä lienee, etten saa asiaa hänelle puhutuksi, vaikka juuri eilenkin siellä olin ja sanat jo kielelleni nousivat. Kun tietäisi kuinka sitä aloittaisi.