Virat häneltä sillä aikaa oli otettu, mutta ei hän niistä näyttänyt suurin väliäkään pitäneen eikä virka-erostaan mitään melua nostanut.

Sitä asiaa ei kuitenkaan Jussila saata ymmärtää, että mies voisi sellaisen alennuksen suuttumatta niellä, vaan alkaa nyt epäillä, että tämä se varmaan on kostosta ruvennut häntä valtiopäiviltä estämään. Ja sitä hänen luuloaan vahvistaa lukkari, kun he kerran talvella sattuvat olemaan kaikin kolmen yhtäaikaa rautatieasemalla.

— Etkö nähnyt, sanoo lukkari Jussilalle, kuinka se veitikka äsken ohimennessään nauraa virnisteli.

— Minulleko se nauroi?

— Aivan sinulle, vaikket tainnut itse huomata.

— Etten minä huomannut!

— Ja on kuulemma ilkkunut muuallakin, että se se hyvää tekee Jussilalle. Asiasta olen saanut vihiä. Kartano siinä on ollut yhtiömiehenä ja kuuluu tuolle toiselle maksaneen.

Jussilan leukaperät paisuvat ja katse synkkenee, eikä hän puhu hetkeen aikaan luotua sanaa.

— Onpa uumoiluni tosi sittenkin! Lähde mukaani sinne!

— Hänenkö luokseen?