— Vai sataan luulette minun tyytyneen niin hyvästä kirjoituksesta.
Enemmän se konsti maksaa! Ja Kartanoko olisi ilennyt sataa tarjotakaan.
Tuhannen hän maksoi!
Jussila ja lukkari katsovat pitkään toisiaan, että uskoako sitä miestä, vai valehteleekohan se. Tuhannenko markkaa. Ehkei valehtelekaan, koska kerran myöntää kirjoituksenkin tehneensä.
— No, no! Kylläpä nähdään, eikö ole tuhantesi sinulle vielä tarpeenkin, ennenkuin asiasta selviit. Olisit kai mennyt kernaimmin itse valtiopäiville, senkin nurkkapart… parti… nurkkasihteeri! Elä louskuta leukaasi, luuletko Kartanon rahain pitemmälle auttavan, ei vaikka olisi miljoona. Linnassa istut vielä, tiilenpäitä saat lukea ja opetella räknäämään, että vasta osaat paremmin toisten rahoja laskea. Istun minä vielä sinun kiusallasikin valtiopäivillä, vaikka joka lehteen kirjoittaisit ja vaikka kuinkakin muiden rahoilla rehentelisit. Mutta mitä luulet, Kukkonen, voivan parempaa toivoa tuollaisilta puoliherroilta, jotka parahiksi osaavat sen verran kirjoittaa, että toisista haukkumasanoja mongertavat? Ne vasta ovat niitä oikeita nurkkapart, kuinka ma sanoisin. Lähtään Kukkonen pois! Naura vaan tarpeesi nyt, tulee se vielä päivä jolloin ei taida naurattaa.
15.
Jussila alkaa nyt kesken kaiken kiireensä kulkea asianajajain luona tuo onnettomuuden tuottanut sanomalehtinumero taskussa, ja matkustaa vihdoin jo samassa asiassa Helsinkiin. Mutta kirjoituksesta eivät parhaimmatkaan lakimiehet löydä mitään siihen määrin loukkaavaa, että siihen voisi kiinni iskeä, ja huonoihin ei Jussila luota.
Apealla mielellä astuskelee hän pääkaupungin katuja, sättien sydämessään maan lakeja, jotka eivät sen paremmin yksityisen kunniaa turvaa.
Tämä loukkaus ei ole hänestä enää muulla tavoin korvattavissa, kuin että hänen on päästävä ensi valtiopäiville. Ja hän pääsee! Hän koettaa viimeiseensä saakka ja näyttää niille, näyttää koko maailmalle, että hän kelpaa.
Toimintaa enemmän vaan, ja enemmän nimeä! päättää hän.
Se hänen oma päätöksensä rohkaisee häntä, se antaa hänelle sisällistä voimaa ja itseensä luottamusta; hänen äskeinen katukiviin kiintynyt katseensa kohoaa ylemmäksi taas, ja hän suuntaa kulkunsa ripein askelin säätyhuonetta kohti. Tuo mahtava talo vetää häntä salaperäisesti puoleensa ja hänen täytyy nähdä se.
Hän seisattuu sen edustalle ja katselee sitä niinkuin Mooses ennenmuinoin luvattua maata. Mutta hän ei aio tyytyä pelkästään sen katselemiseen, hän on kolmen vuoden kuluttua astuskeleva noita leveitä portaita ylös.