Väittely painetun sanan käyttämisestä, sen voimasta ja sen alkuunpanijoista on siirtynyt läpi kaikkien muotojensa, ja on jo tultu sanomalehdistä varsinaiseen kirjallisuuteen, jotka kumpikin Jussilan mielestä ovat aivan samaa.
— Ja sitävartenko niille apurahoja valtiopäivilläkin puolletaan, että paremmin jaksaisivat ihmisiä morkata, inttää hän, mielessään ainainen kangastus siitä kirjoituksesta, jonka tähden vahtimestarikin hänet tänään pyörsi ovelta niinkuin minkä muunkin lurjuksen tahansa.
Hän tuijottaa eteensä ja hänestä tuntuu juurikuin näkisi tupakansavun ja seurahuoneen paksujen seinien lävitse taustalla kohoavan säätytalon ja siellä nuokin kaksi tyhmyriä tuossa, ja oman itsensä näkee hän siellä parvella katonrajassa, hiottavassa kuumuudessa toimivien poikanulikkain ja tyttösiekaleitten keskellä onkimassa korviinsa jotakuta sanaa noiden toisten muka viisaampain suusta, jotka onni, sula sattuma eikä mikään muu on sinne alas istumaan potkaissut.
Suonet paisuvat hänen ohimoillaan, hän alkaa katkeroitua kumppaneitaan kohtaan ja luulee huomaavansa heidän katseissaan selvää vahingon iloa, kun he kirjallisuutta puoltavat, vaikka hän juuri on antanut esimerkin sen turmiollisesta vaikutuksesta.
— Ja niitä te puolustatte, mokomia musteen tuhrijoita, jollei teillä ole parempia asioita, niin pysykää kotonanne ja kyntäkää maata. Vai niin, vai ovat ne eteviä miehiä, ja sentähden te niille maan varoja, meidän varojamme tuhlaatte, etteikö muita eteviä olisikaan? Jaa jaa, älkää ällistelkö, minä sen sanon, minä panen vastalauseeni siihen pykälään, sillä siinä on minunkin rahojani joukossa, sellaisista ne verot tarpeettomasti nousevat. Mutta te ette ymmärrä mitään, te ette tiedä kuka nykyaikana on etevä mies, ette tiedä, mutta minä sanon sen teille, se se miehistä mies on, joka enimmin voita Englantiin lähettää, joka useimmat rittelit täyttää, siitä hyötyä on isänmaalle, ääh! ja hän lyö nyrkillä rintaansa ja sitten pöytään. — Se se mies on ja sillä on rahaa maksaa vielä teillekin palkka ja tarjota lökäriä kaupanpäälle.
Hän on tämän sapenpurkauksensa aikana lopulta kääntynyt toisiin pöytiin päin niinkuin puhuakseen kaikille, ketä huoneessa oli, eikä ole huomannutkaan, kuinka hänen omat pöytäkumppaninsa ovat luikahtaneet ovesta ulos.
Hän kuulee naurettavan, lyötävän käsiä ja huudettavan "bravo, bravo!"
Nyt tajuaa hän ryypänneensä liikaa ja joutuneensa naurun alaiseksi. Mutta tehty kuin tehty. Hän ei ole sentään vielä niin humalassa, ettei huomaisi olevansa alakynnessä tuota suurta, nauravaa joukkoa vastaan, ja sen vuoksi päättää hän peräytyä kunnialla. Nousee seisaalleen, toinen käsi pöydällä, toinen tuolin sarjalla, ja tuijottaa toisiin pöytiin, koettaen saada samean katseensa niin halveksuvaksi kuin mahdollista. Maksaa sitten edeskäyvälle ja poistuu niin jäykkänä ja vakavana kuin polvet sallivat.
— Tyhmä juttu, tuumailee hän aamulla, herätessään ja tätä kaupunkimatkaansa harkitessaan. — Mutta olkoonhan nyt! Annetaan ajan kulua. Hankitaan kotona enemmän sananvaltaa ensiksi, etteivät kaikki rikkiviisaat rohkene silmille pyrähtää.
16.