Juuri kun Jussila sitä kaikkein vähimmin aavisti, pyrähtikin hänen kimppuunsa melkein koko kunta, ettei hänelle jäänyt puoltajia muita kuin omat lähimmät miehensä.
Jo ensimmäistä ylöskantoa tehdessään talvella oli hän kuullut pahaa, uhittelevaa urinaa, "kunnanmiesten toimista", äyrien kohoamisesta, ylimääräisistä maantiemaksuista ym., ja paljon oli jäänyt maksuja rästiinkin.
— Aina sitä menee vaan yhtä pohjattomasti ja tuntuupa yhä lisääntyvänkin, arveli tietämättömyydessään moni maksaja. Penkoi sitten kukkaroaan, vaan pisti sen takaisin taskuunsa ja murahti poislähteissään, että "jääköön rästimaksuun, eihän sitä tiennyt kaikkia rahojaan mukaansa varata".
— Mitä te turhia höpisette, oli Jussila silloin jutellut. — Tiedättehän, kuinka suuria ja ajan vaatimia parannuksia on kunnassa tehty, eikä niistä rahatta tule valmista. Tulkaa tilintarkastukseen, niin siellä kuulette, mihin sitä on mennyt ja mihin vastakin menee. Ei minulla tässä ole aikaa ruveta teille kunnan hallinnosta tiliä tekemään. Jopakai!
Ja hänen oli pitänyt suorastaan närkästyä muutamain nenäkkyyttä.
— Kaksitoistako markkaa minulta maantierahaa, ja viime vuonna vaan kuusi! oli muuankin isäntä tokaissut, kun kuuli kuittinsa sisällön. — Mihinkä sitä niin paljon?
— Onhan Vuorenpään tie levitetty. Olisiko minun pitänyt se yksin tehdä.
— Kyllä sitä vanhaakin tietä olisi onnekseen ajanut, kun ei olisi huolinut istuinlihojaan liiaksi levitellä.
— Mitä? Mitä se sanoo?
— Sanonpahan vaan, että olisi antanut olla rattaitten istuimen levittämättä, niin ei olisi tarvinnut tietäkään levittää.