— Ulos! oli silloin Jussila tiuskannut pää tärähtäen ja heittänyt pöydän takaa leimahtavan katseen riihensä ylitse mieheen. — Tämä on virallinen paikka. So so, siinä ei ole naurun sijaa!
Mutta kun hän olisi aavistanut, niin ei hän olisi maksajia kehottanut tilintarkastukseen tulemaan, sillä ne tulivat sinne niin suurella joukolla ja niin pahalla päällä, että ne, jotka siellä ennen olivat tottuneet päätöksiä tekemään, hämmästyivät kerrassaan sellaista asiain harrastusta, joka nyt niin äkkiä oli kuntalaisissa herännyt.
Oli päätetty kerrankin mennä oikein miehissä kokoukseen ja ottaa täydellinen selko koko kunnan hallituksesta, koko kunnanmiesten toimista. Ja siinä puuhassa on Kartano päämiehenä.
Ensimmäisenä joutuu siinä lukkari ahdistukseen siltakassasta, joka edellisen syksyn oli hänen hallussaan ollut.
— Mitä tämä on? Mihin on siltakassa huvennut? huudetaan joka taholta.
— Rautasillan kustannuslaskuun ja insinöörien syynipalkkoihin. Sehän juuri tilissä selvästi mainittiin, kuuluu vastaus.
— Mutta puustahan tuota siltaa sentään parhaillaan tehdään.
— Puusta tietenkin, kun sitä lietteän pohjan vuoksi ei voitu raudasta rakentaa.
— Jassoo! Vie tulimmainen! Vai maksoi se tieto niin paljon. — Ja sentähden nyt kiskotaan siltarahaa kaksin kerroin.
— Tämä ei kelpaa, tällaisesta hallinnosta on kerrankin tehtävä loppu, kuuluu äkäisiä huutoja.