Kovemmaksi käy vastustus yhä, kun kuullaan tili makasiinissa olevista siemenrukiista, jotka nyt tulevat koko kunnan maksettaviksi.
— Mitä jyviä ne ovat, mistä niitä on tullut? singahtelee kysymyksiä joka taholta.
— No niitä ei makseta. Hukkahan tässä perii. Kymmenenkö tuhatta markkaa! Ei ikinä makseta, kun ei ole niitä pyydettykään. Maksakoot, jotka ostivatkin, on heillä rahaa.
— Onhan tässä lainvoiman saanut pöytäkirja, oletteko päästänne sekaisin, väittävät kunnanmiehet.
— Olkoon kirjoja vaikka pöytä täynnä! Ei makseta, ei huolita, pitäkää omanne!
— Kyllä ne ovat kunnan omia nyt, väittää Mikkola, nykien parran sänkeä leuvassaan. Tämä hämmästyttävä vastustus on saanut hänen tiukan suunsa vastoin tavallisuutta aukeamaan ensimmäiseksi.
— Eivät ole kunnan omia. Laiton kokous on pidetty, käy huuto seinästä seinään.
Kummastellen katselevat kunnanmiehet toinen toistaan. Tämä on heille kerrassaan outoa, tällainen kauhea vastarinta, joka nyt näyttää aivan voittamattomalta.
Jussila kakoo kurkkuaan, lukkari syleksii ja sähähtelee kuin kissa, mutta eihän siinä saa suun vuoroa.
— Te olette suunniltanne kaikki, huutaa lopulta Jussila.