Mutta siinä ei auta mikään. Koko huone on kuin pauhaava, myrskyinen meri, jota ei mikään huuto saa asettumaan.
— Ei makseta. Merkitkää pöytäkirjaan, ettei makseta.
Hakekoot ostajat oikeudella, jos luulevat voittavansa, mutta hyvällä ei lähde penniäkään.
Se on yhteinen päätös ja siihen on sillä kertaa tyydyttävä. Tämän melskeisen kokouksen jälestä alkaa jyväjuttu kulkea oikeuksissa. Se näyttää todellakin alussa hiukan sekavalta, pannen kunnanmiehet alakuloisiksi, sillä rukiitten hinta on talven kuluessa laskenut miltei puoleen viime syksyisestä ja näyttää vieläkin laskevan.
Kaikista enimmin tulee levottomaksi Jussila, vaikkei hän oikeastaan osaa uskoa, että kunta niin selvässä asiassa voisi voittaa heidät. Mutta kuka tietää! Tässä maailmassa on tapahtunut kummia ennenkin.
Hän touhuu kyllä kunnallisissa asioissa ja virkapuuhissaan niin kuin ennenkin, koettaen esiintyä joka kohdassa entisellä varmuudellaan ja rauhallisena, mutta joka tarkemmin tuntee hänet, se voi huomata hänessä entistä enemmän totisuutta. Ja on hän muuttunut hiukan harvapuheisemmaksikin. Sillä salainen pelko asian onnellisesta päättymisestä asuu hänessä yhtäkaikki.
Jonkun kerran tekee hän jo itsekseen hiljaista katumistakin, että oli koko ruishommaan ryhtynyt ja siitä sellaisella kiireellä kokousta pitänyt, mutta ymmärsikö sen näin käyvän. Ja kun se Mikkolakin oli silloin tavattoman lujasti vakuuttanut, että niitä kipeästi tarvittiin ja että ne menisivät kaupaksi, hän jonka etupäässä piti tuntea milloin viljaa tarvittiin, kun ikänsä oli viljakauppoja tehnyt.
Jussila huomaa selvästi, että jos hän tässä jutussa lopultakin alakynteen jää, niin on se auttamaton vahinko hänen muille, suuremmille pyrinnöilleen.
Hänen on voitettava kunnan enemmistö puolelleen, joko hyvällä tai pahalla.
— Kun saisi sen Kartanon kukistetuksi. Tai vielä parempi, jos voittaisi hänet puolelleen. Hän se on koko pahennuksen juuri ja pää, kaikkein korkeampain pyrintöjen ja kaiken yhteisen hyvän piintynein vastustaja. Muu kunta olisi kyllä helpommin voitettavissa.