Siinä on seikka, jota Jussila asiain silloisessa tilassa alkaa mietiskellä, ja jonka suhteen hän tekee laskujaan sinne ja tänne.
Hän keksii lopulta keinon, jota päättää koettaa sovinnon alkajaisiksi kuntalaisten kanssa, ja joka hänestä sillä kertaa soveltuu erittäin hyvästi.
Vuorenpään koulu on kesän kuluessa valmistunut, ja hän päättää Jaakon päivänä pitää siellä omalla kustannuksellaan uljaat vihkiäiset, hankkia pötyä pöytään ja kutsua sinne kuntalaisia niin paljon kuin sopii, hän päättää kostaa pahan hyvällä ja näyttää niille, ketä he ovat loukanneet. Ja tulevathan ne sinne, siitä hän on varma; eivät ilkeä hänen kutsuaan kieltää. Ja hän tietää myös, että moni ukko on helposti voitettavissa hyvällä totilasilla.
Kartano on ainoa, jonka suhteen hän on kauvan epätietoinen. Kutsuisiko hän kaikki muut, ja jättäisi hänet yksin kutsumatta? Ei taitaisi sekään sentään olla sopivaa, sillä hän se on vastustajista sitkein ja hänellä on kunnassa puolta enemmän kuin luulisikaan.
Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen päättää hän oman asiansa vuoksi alentua siihen määrään, että lähtee itse varta vasten Kartanon luo kutsumaan häntä koulun vihkimisjuhlaan, lähtee ankarimman vastustajansa luo, jonka porttia hän ei ole avannut sittenkun kunnan toimiin ryhtyi. Tulkoon tai olkoon tulematta, mutta hän koettaa.
Ukko tervaa parhaallaan rattaanpyöriä keskellä pihaa, kun Jussila ajaa portille ja panee siihen hevosensa kiinni.
— Tuleepa sieltä nyt harvinainen vieras. Päivää, päivää! huutaa Kartano, asettaa tervasutinsa pyörän kapalle ja alkaa hangata kämmeniään saapasvarsiinsa. — Päivää, päivää! Ovat käteni vähän tervassa. Mistä päin nyt tuuli käy, kun Jussila meille poikkeaa?
Jussila ei ole huomaavinaan koko isännän kysymystä.
— Hyvinpä olette työtyri vielä vanhanakin, sanoo hän. — Eikö olisi nuorempia.
— Tämähän se juuri on vanhan työtä, mutta kas, tarvitseehan vieraan hevoselle heiniä.