— Elkää suotta, syönyt hevonen, enkä minä tässä ennätä kauvan viipyäkään. Oli vaan pieni asia, niin ohimennen poikkesin.
— Mennään huoneelle, mennään huoneelle, ja tuumitaan asiat sitten, minä vien ensin heinää hevoselle, puhukselee Kartano ja käy tallin katokseen, mistä ottaa selkäänsä suuren, heinillä täytetyn silppukopan. — Minulla on aina tämä heinäkoppa vieraitten varalta, sanoo hän mennessään koppineen Jussilan ohi, joka seisoo keskellä pihaa ja yhä kieltelee isäntää turhia vaivoja näkemästä.
— Tämä on hyvin mukava keino pitää heinät tällä tavalla kopassa, ettei hevonen pääse niitä hukkaan tärväämään eikä jalkoihinsa sotkemaan. Ja tässä on vielä korvassa tällainen raksi, josta saa sitaista kopan aitaan kiinni, näin, tällä tavalla, niin ei saa sitä hevonen kumoonkaan. Niitä on nuoria hevosia, jotka tarttuvat hampain kopan reunaan ja retuuttavat sen kumoon, mutta tätä ei saa, juttelee Kartano, päästää vielä suitsetkin hevosen päästä ja käskee sitten vierasta sisään.
— Eihän nyt olisi aikaa sisään tulla, kyllä minä pienen asiani tässä ulkonakin puhuisin, sanoo Jussila.
— No ei sellaista kiirettä, ettei huoneeseen ennätä, kun kerran taloon tulee.
Jussila ei kuitenkaan huoneelle tultua tiedä, kuinka oikein asiansa alkaisi. Häntä alkaa vähän hävettää oma itsensä ja oma saamattomuutensa, ja hän istuu vaan siinä Kartanon kanssa kahden kesken kamarissa, niinkuin tuoliin kiinni tarttuneena ja lukko kielen kannassa, juuri siinä kohdassa, mistä sen pitäisi aueta.
Kun on jo kauvan keskusteltu ilmoista ja sen semmoisista ja katsella kyyräilty toinen toistaan, saa Jussila lopulta sanotuksi: "Nythän on jo koulu valmis meidänkin kylässä. Saadaanpa vihdoin valoa sinnekin."
— Päivänrinteinenhän se on paikka, ei siellä pimeys ole ennenkään vallinnut.
— Hm! Mitä isäntä leikkiä, sivistyksen valo, joka koulusta lähtee, on tarpeellista sekin.
— Onpa kyllä, mutta sitäkin valoa on niin monenlaista. Minä en ole mikään koulujen enkä sivistyksen vastustaja, kaukana siitä, vaan soisin kernaasti, että nuori polvi jotain oppisi, ettei se jäisi yhtä tyhmäksi kuin me vanhat. Mutta minä olen ihmeekseni huomannut, että se nykyaikainen oppi usein vie työhalun mennessään. Sitä annetaan joko liian vähän tai liian paljon, tai annettaneeko sitä nurinkurisesti, mutta joku kierous siinä vaan on, sen olen huomannut. Kun on niissä kouluissa vuotta pari oltu, niin ei tahdo enää mikään raskaampi työkalu, mitä me vanhat olemme tottuneet leivän pyynnissä käyttämään, soveltua käteen.