— Mutta eihän se ole…
— Leivän tarve ei siltä vähene, mutta sitä ei enää itse viitsittäisi maasta yrittää. Koetetaan vaan saada sitä kaikenmoisilla sivukeinoilla, juuri kuin meille kasvaisi viljaa itsestään, niinkuin kuuluu pakanoille kasvavan valmis leipä puussa. Pyritään kaupunkiin, pyritään rautateille, kauppiaiksi ja keinottelijoiksi, sekä tehtaitten sopukoihin, pois täältä väljiltä, valoisilta vainioilta, virkaan mihin tahansa, vaikkapa pientä nälkää ja puutettakin näkemään — kunhan vaan päästään tekemästä tätä raakaa ja halpaa peltomiehen työtä. Jätetään lopulta meidät vanhat imemään peipisiä pelloistamme, ja hankitaan sillä kouluviisaudella ulkomailta leipä.
— Vai niin kierot käsitykset teillä on kouluista.
— Tehkää te koulunne sellaisiksi, että niissä oppi ja työnhalu kulkevat käsikädessä, niin minä olen valmis laittamaan omaan kylääni koulun vaikka yksinäni.
— Vai niin kiero on teidän käsityksenne kouluista, hokee vaan Jussila, kykenemättä sen paremmilla perusteilla kumoamaan Kartanon väitettä.
— Koulut itse ne ovat kieroja. Vaikka meillä olisi oppia kuinka paljon tahansa, niin leipää tarvitsemme sittenkin.
— Vaan kun tässä viime syksynä alettiin toimia leivän eteen, niin ei sekään teille kelvannut. Siitäkin teitte riidan.
— No eikö ollut kiero asia sekin! En kaiketi minä menisi leipää kenenkään suuhun tunkemaan, ennen kuin kuulisin onko hänen nälkä.
— Mitä tässä turhia viisastellaan. Muiden parasta siinä tarkoitettiin ja parhaan tunnon mukaan toimittiin, niinkuin toiskuntalaiset ainakin. Tottapa maailmassa vielä sen verran oikeutta löytyy, ettei selvää asiaa vääräksi väännetä, vaikka te sitä nyt koetatte meidän niskoillemme ajaa. Mutta sen minä sanon, että viisainta olisi, jos aikoinaan jättäisitte koko riitanne. Kunnalle siinä vaan turhia kuluja hankitte.
— Jospa nyt hankittaisiin kerran mekin.