Jussila yskähtää pahasti ja on aikeessa nousta istuiltaan.
— Minä en sitä juttua jätä, en vaikka jäisin ihan yksin, jatkaa
Kartano.
— No kun riidellä tahdotte, niin annetaan asiain riidellä, pysytään me miehet sovinnossa, sanoo Jussila, nousten tuskallisena seisaalleen. — Tulkaa nyt kumminkin Jaakkona meille koulun vihkiäisiin. Olen kutsunut sinne muitakin kuntalaisia.
— Mitähän minä vanha mies sinne teidän joukkoonne. Olisin siellä kuin viides pyörä vaunuissa. Eivätpä näytä vanhat nykyaikana enää mihinkään muuhunkaan kelpaavan, korkeintaan sudenkuopalle.
Nyt alkaa jo Jussila suuttua.
— Ette siis ota kutsuani vastaan, sanoo hän hattuunsa tarttuen, ääni jo paljon ylpeämpänä kuin äsken, aivan luonnollisessa voimassaan.
— Enhän minä vanha niissä osaa olla sellaisissa seuroissa.
— Osaattehan olla poissa kuitenkin. Hyvästi!
— Jumalan haltuun, Jumalan haltuun!
Jussila käy kiivaasti hevosensa luo, työntää ähkäisten suitset suuhun, nousee rattaille ja läimäyttää hevostaan lautasille.