Meillä on terveyslautakuntia, joille kaupunkilaisten terveyden vaaliminen on sangen tarkka tehtävä, mutta olisi sangen suotavaa, ehkä bakterioloogisessa suhteessa hauskaa ja opettavaistakin, että joskus mentäisiin mittailemaan pirttejä esim. juuri Karjalan salokulmille, ja otettaisiin selko siitä, kuinka monta kuutiometriä ilmaa arvoisat sahayhtiöt siellä katsovat yhdelle hengelle riittäväksi, kun he velvoittavat ihmisiä ainoaan huoneesensa ottamaan vielä suuret joukot lisäväkeä.
Ja jos arentimies kaikki nämä ehdot täyttää, eikä pidä luonaan "huonomaineisia" ihmisiä kuten viimeisessä pykälässä sanotaan, niin saa hän tilalla asua ("vapaasti ja rauhassa niinkuin omallaan", on tavallisesti suullinen lupaus), vaan muussa tapauksessa on hänen "paikalla ja lähtöpäivää nauttimatta muutettava talosta pois." Ei ole ollenkaan ihme, että tällaisissa oloissa esim. keuhkotauti on Pielisen kulmalla paikkakunnan lääkärien lausunnon mukaan suuresti vallalla, eikä ole liioin ihme, jos siinä samassa leviäisi monta muutakin tautia kuleksivien tukkimiesten mukana, niin hyväksi kuin sahayhtiöt muuten heidän maineensa takaavatkin.
Sopisi sentään miljoonayhtiöiltä odottaa, että he uhraisivat sydänmaille joitakuita satoja markkoja työmiestensä ja sen kansan terveyden hyväksi, jonka tyhmyydestä he ovat miljoonansa koonneet. Sillä suuret eivät kustannukset olisi, vaikkapa he rakentaisivat jonkunlaisia asumuksia työväelleen tai jatkaisivat niiden onnettomain tupaa, joilta he ovat suuret salot hyvien uittoväylien varsilla monasti melkein lahjaksi saaneet.
Joka kohdassa, missä metsäkeinottelu on anastanut etusijan kaikkien muitten pyrintöjen rinnalla, missä suuret yhtiöt ovat anastaneet kyläkunnittain maita valtikkansa alle, ovat seuraukset olleet samat: taantumista ja kurjuutta, niinhyvin aineellista kuin henkistä, alakuloisuutta, veltostumista ja autioita taloja.
Ja asuttu sitä on sellaisissakin paikoissa, sentään on ennen ollut oma koti ja oma liesi lämmittämässä, omat lammet kalavesinä, omat metsät vapaina riista-aittoina, jos kohta jossakussa kohden hätätilassa onkin sekotettu pettua leipään. Ja asuttaisiin niissä vielä tänäkin päivänä, asuttaisiin ja edistyttäisiin muitten mukana, jos olot olisivat ennallaan, vaikka kohta joku onkin valmis väittämään, ettei niissä maan karun luonnon vuoksi voi kukaan elää ja etteivät sellaiset talot mihinkään muuhun kelpaakaan kuin sahalaisille. Mutta olisi niistä oikeissa oloissa kannattanut maksaa ulosteot niinkuin ennenkin, ja sen olisi voinut tehdä kuka muu tahansa yhtä hyvin kuin sahalainenkin, sillä aina niissä sentään on leipäkohtiakin, ja metsäaloja äärettömästi, niin paljon, että jo pelkillä niillä olisi nykyaikana pienimmälläkin järkihoidolla eletty vaikka kuinka kauvan. Vähällä niistä yhtiöt pääsevät, eivät heidän maksunsa valtiolle ja kunnalle niistä suuriinkaan summiin nouse, vaikka he ne itsekin maksaisivat. Suurempi huoli, pulmallisempi kysymys ja enemmän kulunkeja on sekä valtiolla että kunnilla pohtiessaan sitä kysymystä, mihin toimenpiteihin on ryhdyttävä yhä lisääntyvän irtolaisväestön ja sen kasvannaisten, vaivaishoitolaisten suhteen.
Tämä irtolaisväestön kysymys ei suorastaan kuulu tähän aineesen, siitä ei tässä sovi laajemmalta puhua eikä arveluita laskea sinne eikä tänne, mutta sitä ei voi kieltää, ett'ei se kumminkin ole jonkun verran yhteydessä sekä metsähuijauksen että erittäinkin itsenäisten maatilojen vähenemisen kanssa. Sillä missä tämä jälkimmäinen parhaiten kukoistaa, siellä irtolaisliikekin ottaa taajimmin vesoakseen, ja sieltä siitä kuuluu pahimmat valituksetkin, koska on luonnollista, että useimmat perheet jäävät kulkurikannalle juuri siellä, missä torpparien täytyy paeta kaikkivoittavan metsän viljelyksen tieltä, missä pellot jäävät metsittymään, missä tiloja, joita ennen asuttiin, nyt alkaa jäädä autioiksi. Ja samassa suhteessa kuin irtolaisetkin, lisääntyvät myöskin ne, jotka kunnilta vaativat vaivaisapua, sillä juuri irtolaisten joukosta ne astuvat useimmat rekryytit meidän tuhatlukuisiin vaivaishoitopataljooniin. Kun eläminen joutuu kokonaan sattuman varaan, on sen pohja silloin isketty rikki, eikä siitä vähillä enää pitävää tule.
Ja kummallinen ristiriita vallitsee koko tässä liikkeessä, tässä jonkunmoisessa maa-työväenliikkeessä, niinkuin sitä ehkä sopisi nimittää. Luulisi maanviljelyksen tarpeihin olevan yllinkyllin työvoimia tarjolla siellä, missä enemmän kuin puolet pitäjien asukasluvusta on täydelleen maasta niinkuin kaikesta muustakin pysyväisestä ammatista irti, mutta asianlaita on ihan päinvastoin. Siellä juuri on maatyöväestä suurin puute, niin valitetaan kaikkialla. Ja vaikka väitetään — niinkuin totta onkin — että tuon irtolaisväestön toimeentulo monasti on parempi kuin tilallisten, jotka saavat taistella katoa, hallaa, tulvia y.m. vastaan, ja vaikka se yhtiöitten metsätöissä ja tehtaissa toisinaan "repii rahaa niinkuin muutakin paperia", niin kuitenkin, kuten sanottu, koituu siitä kunnille suurimmat rasitukset vaivaishoidon muodossa.
Mutta syy on varmaankin molemmin puolinen, vaikka kumpikin puoli työntää sitä kernaasti yksinomaan toisensa niskoille.
Kuka käskee lahjoittelemaan metsiään ja hyvämetsäisiä tilojaan yhtiöille. Kannattaahan niitten kiireisellä ajalla ja korkeitten puutavaran hintain vallitessa joskus maksaa ihan luonnottoman korkeita työpalkkoja, niinkuin monasti on ollut laita metsätöissä. Tiedetään varmaan, että miehen palkka on voinut kohota yli viiden markan lyhyeltä talvipäivältä. Kun työmies jonkun ajan vuotta tottuu saamaan tuollaista palkkaa, vaatisi hän sitä samaa aina, eikä väliaikoinakaan kernaasti tekisi halvemmalla. Mutta jos sitte sattuu tauti tai muu hätä, on se sentään hyvin kerkeä hakemaan vaivaisapua, sillä suuretkin ansiot näyttävät kiireellä menevän kädestä suuhun.
Missä tukkityöt ovat parhaat, missä ansiot suurimmat, siellä on myös tuhlaavaisuus suurin. Kivijärvellä esim. kerrottiin aivan varmana asiana, että siellä tukkitöissä syötiin vehnäleipää 50 p. à 1 markan edestä miestä ja päivää kohti, niin ett'eivät leipurit ennättäneet tarpeeksi pullia hiertää. Mutta mitä siitä — monella miehellä ja ehkä useimmilla on sentään kotona perhe, joka tarvitsee tietysti leipää myös, ja sille haetaan vaivaisapuna rukiista leipää! — Siinä monen muun ohessa yksi todellinen piirre meidän kansasta, joka näyttää, ett'ei se yleensä ole niinkään sitkeätä, joksi sitä on kuviteltu ja jota sen sydämmensä pohjasta soisi olevan jokainen, jolle sen pystyssä pysyminen ja kohoaminen ovat tunnon asioita.