Talon miehet tuovat jo hevosensa pirttiin appeelle ja kyytimiehemme vie omansa heidän tieltään ulos. Miehet alkavat istua tavallista "pirtti-oikeuttaan", sytyttävät piippunsa ja asettuvat mukavasti, rennosti, puoleksi loikoen lavitsoille. Meidän miehemme yhtyy heihin, eikä tunnu enää ollenkaan taipuvalta matkaa jatkamaan.
Mutta meidän ei tee mieli jäädä tähän taloon yöksi, varsinkaan kun kuulemme seuraavaa kehuttavan salon parhaiksi.
— Ajetaan nyt vielä sinne yöksi, tuumailemme kyytimiehelle. Eihän tästä tällä menolla päästä puusta papuun, kun vasta on tänään pari penikulmaa kuljettu.
— Mikä sitä yöksi taipalelle, päiväksihän vaan oli kauppakin.
— Mutta tästä tulee liian kallista matkaa, kun maksamme viisi markkaa kahdesta penikulmasta. Olisit edes ajanut vähän paremmin.
— Pitäisikö sitä sutena juosta hevosen, joka ikänsä on tottunut askelteitä kulkemaan.
— Eihän nyt tule askeltiet kysymykseen, kun vasta on lunta parhaaksi rekikeliksi.
— Vaan sepä pitää askelensa.
— No pitäköön. Ja mies näyttää pitävän myös. — Eikö lähtisi talosta joku kyyditsemään kohtuullista maksua vastaan naapuriin?
— Onpa oltu päivä kovassa työssä, pitänee toki ilta levähtää, vastaa isäntä.