Vihdoin taipuu kyytimiehemme kahden markan lisämaksusta jatkamaan matkaa seuraavaan taloon.
Hän alkaa torkahdella reen sevillä, me teemme samoin perässä, hevonen astelee veltosti eteenpäin entisiä askeleitaan ja pimeys laskeutuu huuraisena ja yhä sankempana ympärillemme.
* * * * *
Kun tiedämme vastassa olevan talon paikkakunnan parhaiksi, jossa kehuttiin olevan kahdet huoneet (kammarit) ynnä muut hyvät, niin päätämme korvata siellä kaikki päivän puutteet ja viettää illan oikein hartaassa keskustelussa salolaisten kanssa, syventyä täydelleen heidän elämäänsä. Tämä toivo antaa virkeyttä taas, torkka katoaa, revontulet alkavat loimuta pohjoisesta ja maisema saa haaveellisen valaistuksen. Kaikki on hyvin taas ja yhä parempaa me toivomme.
Mutta kun saavumme taloon, niin siellä jo maataan. Ainoastaan palavan taivaan kajastus heijastaa läpi pirtin, ikkunasta toiseen, mutta muuten on kaikki pimeätä ja hiljaista.
Astumme pirttiin, sillä täällä ei ole tapana maata lukittujen ovien takana. Kovia kuorsauksia kuuluu pitkin lattiata, ilma on jotensakin paksua, mutta ei sentään juuri sillä väkevyys-asteella, että se palamaan syttyisi, kun ovensuussa iskemme tulta ja viritämme päreen, jonka kyytimiehemme on kiukaalta koperoinut. Paitse talon omaa väkeä, makaa lattialla puolitusinaa Vienan karjalaisia, jotka ovat matkalla Kajaanin markkinoille. Ne me helposti tunnemme tuuheista parroistaan ja kirjavista paidoista.
— A hyvä velj, mistä nyt näin yöllä tullah? kysäsee karjalaisista yksi, joka herää ensimmäisenä ja nostaa päätään lattialta.
— Eihän tämä vielä ole yö.
— Ka moattu jo ollah kotva!
— Vaan kellohan on vasta seitsemän. Pirtin perällä on vanha seinäkello ja se näkyy olevan jo yhdeksän.