Ei salolla näytä nälkään kuolevan, eikä siellä liioin tarvitse yösijan puutteesta kärsiä, kun kellä vaan on pinta ja maku sellainen, että voi heidän tapoihinsa mukautua.
* * * * *
Miehet istuvat pirtti-oikeuttaan koko pitkän aamupuhteen, naiset liikkuvat kaikellaisilla askareilla. Ei näytä olevan eilisellä kyytimiehellämmekään mitään kiirettä liikkeelle lähtöön, mutta rajantakaiset Karjalan miehet lähtevät sentään jo pimeän aikana.
Monenmoisia asioita siinä pohditaan, mutta etupäässä tätä tämän talvista rahan ja leivän puutetta. Kaikki hätäaputoimet, valtion metsien hakkuut, komitean vaate-avut, "kilojauhot", käsityöt ja hamppujen kehruut, mutta ennen kaikkea niissä asioissa toimivat henkilöt ovat siinä kumminkin tarkimman tutkinnon ja tuomion alaisina. Kuka pelastaa niin ja näin kunniansa, kuka tuomitaan kerrassaan pataluhaksi, mutta täyttä kiitosta ei anneta ainoallekaan.
— Kaksikymmentä kiloahan siellä kuulutaan reestä annettavan, vaan mistä sen reenkään tässä hädässä teet, kun ei ole aineita. "Kuivista puista pitäisi olla, kumminkin kaplasten välttämättä, muuten se ravistuu ja hajoaa", sanotaan, eikä oteta vastaan, eikä anneta mitään, jos on tuoreesta tehty. Mutta mistä ne kuivat puut tempaat, nehän olisi pitänyt varata kuivamaan jo viime vuonna.
— Ja elääkö köyhä ja elättääkö joukkoaan sillä kahdellakymmenelläkään kilolla pitkälle, vaikka senkin saisi. Ei siitä paljoa syödä. Pyh!
— Entä nämä työjauhot, joita tilallisille on annettu. Sata kiloa sain minä — puhuu isäntä, istuen pöydän takana niinkuin puheenjohtaja — vaan mitä työtä sillä teetät? Ei sitä leipäpalkalla kukaan työtä tee. Ja niitäkin jauhoja on monelle rikkaalle annettu paljoa enemmän, vaikka minä tiedän varmaan, että heillä olisi ollut rahoja teettää jos kuinka paljon töitä.
— Antaahan ne, taikka ne ottavat itse, kun ovat siellä toimimiehinä.
— Niin juuri tekevät. Kyllä niitten kelpaa. Ei ole tuntoa eikä tasapuolisuutta tässä maailmassa.
— Ei ole, ei kirkon miehissäkään.