— Ihankohan se on totta, että rovasti möi ne Oulun porvarin paidat?
— No se on ihan totta, tiuskahtaa eräs vanhanpuoleinen akka uunin puolelta, kääntyen miehiin. Enkö minä itse sitä kirkolla kuullut. "Ne ovat liian hyviä köyhille antaa", oli sanonut, ja möi ja pisti rahat taskuunsa. Vaan ei myönyt kaikkia. Yhden antoi renkilleen, sille Taavetille, vuosipaidasta, vaan kielsi tiukasti kellekään puhumasta. Mutta kun minä istuin pappilan pirtissä jauhoja odotellen, ja Taavetti kumartui jotain rahin alta ottamaan, niin pistipä hänen nuttunsa hihasta näkyviin sen paidan ranne ja kiiltävä nappi. "Ylenpä nyt ovat pappilan miehet hienoissa paidoissa", sanoin minä, mutta Taavetti nauroi vaan ja iski minulle silmää, ja minä ymmärsin asian heti.
— Sellaisia ne ovat.
— Vaan pettipähän Nivamäen Matti sentään komitean sukkelasti.
— Mattipa onkin eri miehiä. Ei osaa jokainen pitää yhtä hyvästi puoliaan kuin hän.
— Koska se petti? Enpä minä ole kuullutkaan.
— Tässä toissa viikolla. Matilla oli jauhoja kotona viisikymmentä kiloa — ja teurastihan se kekrinä lehmänsä ja kolme lammastakin — mutta ei ollut kahvin papua. Oli kauppiaalle entistä velkaa, eikä sitäkään kautta heltinyt mitään. Mutta Matti ei joudukaan ensimmäisenä ymmälle. Otti surkeimman muotonsa päälleen, sairasti ja valitti, ja sai komitealta taas puoli säkkiä. Meni takaisin kauppiaalle. Kauppiaspa yritti pitää Matin säkin entisestä velasta, mutta Matti koveni, sai säkkiään vastaan kahvia, sokuria, tupakkaa, ja vielä kymmenen kiloa vehnäjauhoja. Tässähän se viime viikolla kelkkoineen niitä vehnäsiä kauppaili.
— Vai kaupanvehnäsiksi se ne jauhonsa leipoi.
— Niin teki. Mutta ei olekaan Matin vertaista viisaudessa yhtä sadasta.
— Jopa petti komitean.