— Nenästä veti, että napsahti. Mutta kyllä joutaakin vastavuoroon. Ei se ole mitään heidän vilppinsä rinnalla.
— Kun porvaritkin antavat, eikä sentään meille saakka pääse.
— Ei kuin välille jää. Kuka sitten antaa, ellei porvari, jolla on tunto ja armelias mieli — — —.
* * * * *
Naisväki on saanut aamuvellin liedellä valmiiksi ja se kannetaan pöytään. Pöydällä on pino ohuita reikäleipiä, jokainen tarttuu puiseen vellikuppiinsa, työntää peukalohankansa leivän reikään, ja niin alkaa aamiainen. Pöydän yläpuolella häkissä on kyllä pitkä rivi puulusikoita, mutta niitä ei tarvitse vellin syönnissä. Kukin ryyppii osansa vaan kuppinsa syrjästä. Sitten on pöydässä vielä "särvintä", mutta sitä on vaan kahdessa astiassa, kumpaisessakin pieni äkkiväärä puukauha, jota jokainen vuoronsa mukaan käyttää, pistäen sen taas takaisin astiaan. Kauha on yhä liikkeessä, mutta niin osavasti se kulkee, ett'ei sitä koskaan tavottele kaksi kättä yht'aikaa.
Väkeä on pöydässä tavaton joukko yhden talon väeksi, mitä he kaikki lienevätkään. Aamiaisen syönti kestää mahdottoman kauvan ja monet asiat on sen kuluessa vielä ennätetty pohtia, ennenkuin on miesten peukalohangassa leivästä vaan pelkkä reikä jälellä ja vellikupit tyhjinä. Ja istutaan siinä sittenkin vielä melkoinen rupeama, yhä jutellen ja asioita seuloen.
Päivä on jo alkanut sarastaa. Pirtin peräikkunasta näkyy kaukainen vuori hohtavana, niinkuin tulessa palaen, mutta pian peittää sen pilvi, ja hohto kohoaa heikompana korkeammalle.
— Kyllä siitä nyt tulee pyry, sanoo joku vanhemmista miehistä katsellen ikkunasta ulos.
— Pyryä se tuo rusko tietää, säestää pieni poika, jonka leuka tuskin vielä ylettyy ikkunan tasalle.
— Jokohan pyryn tekee tämän pakkasen päätteeksi, on yhteinen tuuma.