Minäkin yhdyn samaan arveluun, sillä ilma on lauhtunut ja heittelee jo vähän lunta.
— Pitäneekö lähteä juurikasten ajoon, vai mihin tässä ryhtyisi, tuumailee yksi miehistä.
— Mihinkäpä sitä muuhunkaan osannee ryhtyä, ja sehän se kumminkin on tehtävä, arvelee isäntä.
— Vaan jos siitä tulee oikea jumalan ilma.
— Saattaa kyllä sekin tulla, koska niin jäseniäni taas venyttää, tuumailee isäntä käsiään oikoen ja haukotellen. — Onhan se saatava kevääksi hauta, kun viisi säkkiä jo otin sen päälle Kiehimässä oululaiselta. Eikä ole tietoa, milloin ruukkilaistenkaan ajotyöt tässä rannan metsässä alkavat. Viisi säkkiä piti ottaa, millä tässä muuten eläisi, puhui hän kääntyen minuun, niinkuin vieraallekin asiaa selvittäen.
On jo täysi päivä, vaan ei mene monta tuntia joulun edellä niillä mailla, ennenkuin on taas uusi hämärä.
— Lähtisiköhän sinne juurikkaverstaille? kysäsee taas äskeinen mies, ikkunasta ulos katsellen.
— Etteköhän lähtene, vastaa isäntä. Kovinpa minun taas jäseniäni kolottaa, puhuskelee hän moneen kertaan, yhä käsiään ojennellen, ja kiipee vihdoin uunille. Eikä hänestä kohta näy muuta kuin lapikassaappaitten anturat, kun hän venyy pitkällään pimennossa valtavan uunin päällä, vatsassa kupillinen jauhovelliä ja rukiinen leipä.
* * * * *
Minä olin lähtenyt nälkää, puutetta ja yleistä hätää katsomaan, ja kyllä sitäkin näin. Näin monenmoista hätää, puutetta paljonkin, ja monta kohtaa, jotka tarvitsisivat mitä kiireellisintä apua ja korjausta, mutta vähemmässä määrässä sentään sellaista kamottavaa nälkää, josta minulla on kuva entisiltä ajoilta muistossani säilynyt. Sitäkin kyllä joukossa tapaa tälläkin kerralla, ja tapaisi varmaan enemmänkin, mutta hätäaputoimet ovat onneksi ehtineet sen jo koko lailla peittää.