Rahaa siis tarvitsee joka mies paljon, kun melkein kaikki suuhunpantava on ostettavissa, ja niitä on monia muita suuria rahaläpiä täytettävä, varsinkin tilallisilla, joihin tällainen kato välittömimmin koskee.
Suurempaa nälkää ei Sotkamossa vielä tuntunut yleensä olevan, mutta sentään oli monessa köyhemmässä kohdassa, monessa salokulman mökissä, jossa ei ollut ostojauhoa tarpeeksi käytettävänä, näyttäytynyt yksi huonon ruuan seurauksista, nimittäin punatauti ja pahantapainen vatsuri. Lapsissa sitä oli enin, ja vähän aikuisissakin, mutta yleinen toivo oli, että siitä kyllä pahemmitta seurauksitta päästään, joshan vaan tavalla tai toisella ostojauhoja saadaan. Ja toivottavaa on, että niitä saadaankin, sillä niistähän se kokonaan riippuu koko muukin "pärjäyminen", niistä yksin, eikä mistään muusta. Eikä siellä mistään muusta kuullut puhuttavankaan.
On tosiaan kummallista nähdä, kuinka sikäläinen asukas on tottunut nälkään ja huonoon ruokaan. Hän kuuluu joskus hyvinä aikoina kyllä saattavan muuttua hyvinkin hyväksi herkkusuuksi, mutta huonoina saattaa hän kiristää nälkävyötään luonnottomiin saakka. Missä vaan on edes silloin tällöin selvää leipää syötävänä niinkuin lääkkeeksi, siinä ovat köyhäin mökkiläistenkin repaleiset lapsilaumat (ja lauma niitä säännöllisesti on) aivan reippaan ja terveen näköisiä, vaikkei mitään muuta ruokaa olisikaan; ja kumma on, ett'ei viime vuoden viljasta, missä sitä enemmän oli käytetty, ollut jo joku henkeään heittänyt, koska minulle väitettiin, että siitä hierotulla ruostepölyllä ovat russakatkin kuolleet. Sitä en tiedä, onko tässä perää, vaikka kyllä minulla näitten ruosterukiitten suhteen toiselta puolelta olisikin sellainen syntinen toivomus, että niillä edes kuolisi sukupuuttoon koko se elukkalaji, nimittäin juuri russakat sieltä pohjan periltä, kunhan vaan ihmiset säästyisivät. Se olisi ehkä suurin hyöty, mitä viime vuotisista rukiin jyvistä siellä saattaisi olla. Tämä on joutava asia itsessään, ja olen sitä maanvaivaa edellä jo liiaksikin kuvaillut, mutta tahdon siitä vieläkin mainita, kun kuulin niin monia valituksia, ett'ei siellä muka saa kunnollista russakan myrkkyä, koska kauppiaat sekoittavat siihen vehnäjauhoa! Ja minä luulen, että jokaisella, joka sinne etelästäpäin joutuu, on juuri sama toivomus kuin minullakin, eikä se ole suinkaan pienimpiä toivomuksia, mitä näitten puutteenalaisten seutujen suhteen saattaa tehdä.
Kaiken sen johdosta, mitä jo Sotkamossa ennätin nähdä ja kuulla, alkoi minussa vakaantua yksi johtopäätös, joka ei koske ainoastaan sitä kuntaa, vaan pitänee paikkansa kaikissa muissakin pitäjissä sielläpäin, ja se on se, että tilalliset, varsinkin pientilalliset ja samoin myös torpparit, s.o. yleensä maahan kiinnitetty väestö, kärsii siellä kadosta enin.
Irtolaiskansa ja työmies ei oikeastaan ole suoranaisesti kadottanut mitään, kunhan vaan saa työtä. Ulkolaista viljaa hän ostaa syödäkseen parhaimpinakin vuosina, eikä sen hinta nykyään ole juuri, tuskin yhtään korkeampi kuin ennenkään. Hän on yhtä vapaa lähtemään työhön kuin ennenkin, mutta vaikeampi on sen, joka on maahansa kiinnitetty, poistua ulkoapäin aivan kaukaa työansiota etsimään.
"Mitä on siitä apua", lausui eräs pientilallinen, "että ainoine hevosilleni menen savotalle ja siellä syön evääni ja ruokani. Joukko syö kotona kumminkin, omat työni jäävät tekemättä, lannat ensi kesäksi varaamatta, ja niin on minulla tulevana vuonna sama kato kuin nytkin, sillä eivät nämä peltotilkut kasva ilman työtä ja lantaa."
Hän oli minusta nähden ihan oikeassa, mutta ellei hän apua saa, niin täytyy hänen lähteä tukkitöihin tai mihin tahansa, sillä asia ei ole sillä hyvä, että hän oman joukkonsa elättää, vaan on etupäässä hänen niskoilleen sälytetty koko kunnallisverojen raskas taakka, joka ei ole koskaankaan aivan kevyt, vaan tällaisina vuosina vielä entistäänkin raskaampi. Ei ole sillä hyvä, että hän omille lapsilleen leivän hankkii, hänen täytyy huolehtia vielä sadoista muitten lapsista, joille kunnan vaivaishoitokassasta leipää patistetaan, ja enemmän juuri nyt, kuin parempina vuosina. Ja sitäpaitse täytyy hänen suorittaa monet muut kunnalliset maksut, ei yksin vaivaisrahoja.
Ja ell'ei hän niitä hyvällä maksa, niin häneltä otetaan pakolla, niinkauvan kun hänellä on kiinteätä omaisuutta mistä ottaa. Vuonna 1901, joka oli vuosien parhaita, hoidettiin Sotkamon kunnassa, jossa on noin 9,000 asukasta, yli 300 vaivaista kokonaan ja noin 160 henkeä sai tilapäistä vaivaisapua. Koko kunnalliset menot nousivat yli 30,000 markkaa, josta 15,000 markkaa meni yksin vaivaishoitoon. Ja kun ottaa huomioon sen tosiasian, että enimmiltä irtolaisilta, joilta tähän summaan olisi tullut mitättömän pieni lisä, ei sitäkään ole saatu, kuten kunnalliset tilikirjat osoittavat, niin on koko tuo määrä lähtenyt yksinomaan tilallisten kukkarosta. Kun tähän vielä lisää, että sielunhoito Sotkamossa, ilman niitä suuria menoeriä, joita on ollut papiston puustellien rakennuksessa, nousee vuosittain kirkollismatrikkelin mukaan noin 12,000 markkaan ja tämäkin etupäässä, melkeinpä kokonaan, menee tilallisilta, niin arvaa sen taakan, mikä siinä on kadon kärsineen maanviljelijän niskoilla. Eikä suinkaan tunnu helpoittavalta tässä seikassa se ainainen huuto, joka meillä kyllä muuallakin jo hyvin tunnetaan, vaan joka täällä käy vielä kovempana kuin muualla, että kunnan täytyy antaa apua, sen täytyy elättää meitä! Tappakoonhan!
Irtolainen, ainakin useampi heistä, joka ei pidä sillä lukua pysyykö yhteiskunta pystyssä, vai kaatuuko se, syö joka pennin itse, minkä ansaitseekin.
Tältä puolelta katsottuna on köyhän tilallisen asema tukalampi. Syytä on tosin hänessä itsessäänkin. Hän on entisinä aikoina tiedon puutteessa ja ajattelemattomasti, useimmin ehkä pakostakin, myynyt metsänsä liian paljaaksi tai lopen tärvännyt sen tervan poltolla, niin että hänen nyt monasti täytyy nostaa ruunun metsistä kantoja tervaksiksi, päästäkseen Ouluun rahapennille, vaan tämä seikka ei tässä hädässä enää asiaa muuta. Hän on siinä asemassa, missä hän on.