* * * * *
Jota edemmäksi etenee pohjoseen ja itään, sitä tuntuvampi on kadon tekemä jälki. Kuhmoniemessä en tosin käynyt, mutta saamieni tietojen nojalla voin sentään mainita, että hätä siellä on isompi kuin Sotkamossa, vaikk'ei sieltä ole äänekkäämpiä huutoja kuulunut enemmän kuin Sotkamostakaan. Maa kuuluu Kuhmoniemessä olevan jo paljoa huonompaa, ett'ei ole ihme, jos siellä olisikin vuositulo ollut vieläkin niukempi. Eräs kuhmolainen kertoi, ett'ei heidän pitäjän pohjoisosassa kasva enää edes leppää, joka on voimaperäisen maan tuntomerkki, vaan että viimeinen lepän kämpyrä, joka siellä kasvaa erään puron rannalla, on sekin kallistunut etelään päin, niinkuin pois siirtyäkseen. Mutta Kuhmolaiset eivät valita, he sekoittavat omia akanoitaan ostojauhoihin ja tekevät tervakauppoja, sillä heillä kuuluu olevan vielä mäntymetsiä runsaasti. Heidän pitäjäänsä tulee sitäpaitse talven kuluessa suuret tukkityöt. Yksityiset ovat siellä myyneet paljon metsiä ja valtion metsistä leimataan 120,000 kantoa.
Ristijärvellä ja Hyrynsalmessa, ja varsinkin viimemainitussa pitäjässä näyttää hätä suuremmalta ja kunnallinenkin vaivaishoito on tiukemmalla. Ja ell'ei ulkoapäin apua tulisi ja sitä jaettaisi, niin sortua täytyisi näitten kuntien s.o. niitten näissä kunnissa, joilta kunnalliset ulosteot voidaan tavalla tai toisella saada ulos. Kun esim. Ristijärvellä koko viimevuotisten vaivaistilikuittien lukumäärä nousi vaan 60:neen, nousi se tänä vuonna jo marraskuun 15:sta päivään saakka 140:een. Enimmät avunhakijat ovat mökkiläisiä ja pikkutorppareita, ja että apu tulisi todelliseen tarpeeseen käytetyksi, siitä on kunnallislautakunnan esimies Ristijärvellä koettanut pitää kiitettävää huolta. Hän on avunetsijöille lukenut sellaisen lain, että "ellet kahvipannuasi tuo tänne takavarikkoon, et apuakaan saa". Ja aimo kasa olikin hänen luonaan jo näitä "talonhävittäjiä", pieniä ja suuria, mutta kaikki yhtä nokisia.
Alkusyksystä, kun ei vielä mitään apuneuvoja ollut, oli hätääntyminen ollut suuri, varsinkin köyhemmillä tilallisilla — eikähän niitä vauraampia olekaan kuin ani harvoja — vaan ensi pelastus lähti siitä, kun alettiin tehdä maantietyötä Hiisijärvelle, johon valtio on myöntänyt 15,000 markkaa. Tästä maantientyöstä on kuulunut sellaisia huhuja, että siinä on annettu työtä vaan lähiseudun varakkaimmille tilallisille, vaan tämä lienee perätöntä; ja milloinka hädän ollen tyytyväisyys ja yksimielisyys vallitsisi meillä? Jokaisella on oma suu lähinnä ja jokaisen oma hätä on hänen itsensä mielestä suurin.
Katselin esim. hätävaatteitten jakamista eräässä kohdassa. Voi sitä itkua ja sitä ruikutusta! Jokainen olisi enimmin tarpeessa ja toisen tarvetta koetetaan vähentää, ja sitten pois mennessä tiellä moititaan toimimiehiä. Vaan yhtä alastomia ovat täällä köyhemmät eläjät miltei kaikki, ja niin he tietysti ovat aina. Sillä mikä ne vaatteet yhtäkkiä niin tyystin olisi lopettanut, koska sillä maankulmalla ei ole vanhojen vaatteitten ostajia, että niitä olisi voinut myydäkään. Nälän ollen tuntuu alastomuus pahemmin, vaan sen kuulin, että jos vaatteita vaan olisi saatavissa, haettaisiin niitä hyvinäkin aikoina — nim. sikäläisinä hyvinä — juuri yhtä paljon.
Vaatteista puhuttaessa en voi olla mainitsematta yhtä seikkaa. Kun kulkee maanteitä tai katselee niitäkin, jotka hakevat vaateapua, ei näe ketään, joka olisi erittäin silmiinpistävästi repaleinen, mutta kun menee saloilla heidän mökkeihinsä, niin siellä näkee kaikkea muuta kuin ylenpalttisuutta, mitä ruumiin suojaan tulee. Heillä siis aina sentään on joku ehjäkin vaatekerta, tai ellei ole, niin se asialle lähdettäissä lainataan.
Toinen tulolähde, paitse maantientyötä, on Ristijärven ja Hyrynsalmen kunnilla niinkuin kaikilla muillakin tukinhakkuussa ja vedätyksessä valtion metsissä, mutta yleensä kuuluu valitus, että yhtiöt, jotka metsät ovat ostaneet, tarjoovat nälkäpalkkoja. Yhtiöt taas selittävät asian siten, ett'ei heidän olisi ollut pakko näitä metsiä ostaa, vaan ovat he sen tehneet hätäaputöiksi. Mene tiedä mikä tässä on keskikohta!
Totta on, että hevosen ruokinta täällä tulee kovin kalliiksi, kun heinistä on puute ja hevosella on niin suuri suu miehen suuhun verraten, ja jonkun verran kalliimmaksi se tulee miehenkin ruoka täällä kuin rautateitten varsilla, koska kaikista tavaroista, mitä muualta on tuotava, ovat rahdit kalliit — 6 à 8 penniä kilolta Oulusta — mutta toisaalta tuntuu minusta olevan hiukan järkeä toisellakin puolella. Jos kaikki olisi ennallaan, niin mitä siitä hädästä sitten kannattaisi puhuakaan.
Siellä vallitsee todella oloissa kummallinen ristiriita, jonka juuria on hyvin vaikea löytää, ja joka sama ristiriita kyllä vallitsee jossain määrin muuallakin. Toisaalta tuntuu, niinkuin hätä olisi aivan kauhea. Näin laumoittain ihmisiä tunkeilemassa paikallisten hätäapukomiteain, pappien, kunnanesimiesten, kauppiaitten luona, ja valittavan puutettaan, näin lasten ahtaissa, likaisissa mökeissä puolialastomina jäytävän leipää, joka ei suinkaan minun kurkustani menisi alas, ja olin valmis uskomaan, että siellä oli huutava hätä. Mutta yhtä usein tulin taas siihen luuloon, ett'ei siellä ole sentään oikeaa hätää, ei sitä hätää, joka pakottaa ihmisen ponnistamaan viimeisensä, ennenkuin henkensä heittää. Olen itse ollut kaksikymmentä vuotta tekemisessä maalaistyöväen kanssa etelä-Suomessa ja tiedän mitkä vaatimukset ovat siellä. Olen huonoina aikoina, nytkin juuri, nähnyt perheellisten miesten siellä tekevän talvityötä, metsätöitä y.m. puolentoista markan päiväpalkalla ja alle siitäkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä ja sanoneet, että ainahan ihmisen täytyy työtä tehdä, tekee halvemmalla silloin, kun ei paljoa saa. Mutta täällä olen nähnyt paljon työmiehiä, jotka ovat palanneet metsätöistä Puolangalta kotiinsa, valittaen, ett'ei sillä palkalla elä, mikä sieltä lähtee.
— Oliko palkka niin niukka? olen heiltä kysynyt.