Valitus on tällä hetkellä suuri: ei saatu eloja, ei karjan kontuja, ei kalaa, aivan sama juttu kuin kaikkialla muuallakin pohjan perillä. Se seikka on kerta kaikkiaan sama joka kohdassa, eikä sitä kannata moneen kertaan kertoa. Millainen siellä nyt on nälkä, millainen hätä, onko suurempi kuin ennen, siitä en osaa lyhyimmittäin tehdä selkoa, kun en ole siellä ennen ollut katovuonna enemmän kuin hyvänäkään.
Avun anojia on paljon, äärettömästi, ja jakajain luona tulvii aamusta iltaan rahvasta kuin markkinoilla. Oma, kunnallinen apukassa ponnistelee kuin ikeen alla, sillä viime vuotisia kunnanmaksuja, jotka olisivat olleet jo keväällä suoritettavat, ei jouluun mennessä ollut vielä käynyt maksamassa useampaa kuin — 4 henkilöä (kunnassa on noin 6,500 asukasta). Kunnallishallitus kirjoittelee vaan avun anojille pieniä lappuja, paikkakunnan maakauppiaille jätettäviksi, ja maksaa tietysti velkansa sitten kun jaksaa. Vuonna 1901, tuona satoisana vuonna, elätettiin vakituisia vaivasia, paitse ruotulaisia, 97 henkilöä ja annettiin satunnaista apua 204:llä eri kuitilla, nousten koko vaivaishoito 11,400 markkaan, mutta kaiken viime vuotisen velan on kassa sentään juuri nykysittäin parhaiksi maksanut, joten krediitti kauppiaitten y.m. luona on taas selvä ja uutta sopii tehdä. Aivan kulkujalalla olevain irtolaisten kuitteja oli viime vuonna kunnallisessa taksoitukessa 227 (niissä kokonaisia perheitäkin), ruunun torppareja ja mökkiläisiä alku neljättäsataa, ja nämä molemmanlaatuiset kuitit jäävät useimmiten perimättä ja niitten omistajat tuottavat päinvastoin kaiken menoerän vaivaiskassaan. Varsinaisia maksajia on 360 talonumeroa, tehtaita ei ole, liike- ja virkamiehiä niukin määrä, mitä kunnissa tavallisesti tarvitaan. Tämä olkoon mainittuna kunnallisista menoista, lukuunottamatta sitä, että kunnan yhteisillä kassoilla lienee velkaa yhteensä ehkä parisataa tuhatta.
Ne hätäaputoimet sitten, ja se hädän suuruus! Edelliset menevät tietysti niinkuin niitten mennä pitääkin, kyläkunnista on valittu jäseniä, niinkuin muuallakin, paikalliseen toimikuntaan, valvomaan kukin osaltaan itsekunkin tarvetta, ja apua jaetaan mikäli sitä saapuu. Hädän suuruus arvattakoon siitä, mitä edellä olen sanonut avunanojain paljoudesta.
Istuin päiväkauden seurakunnan pappilassa, ollen itse omasta kohdastani mahdollisimman kaukana kaikesta hädästä, ja katselin muitten puutetta, joka monenlaisissa tamineissa solui kaiken päivää melkein herkeämättä virkahuoneen ovesta sisään ja ulos. Ylen rasittava toimi seurakunnan vanhalle palvelijalle, jos kohta hänellä oli apumiehiäkin. Usein siinä otettiin kirkonkirjatkin esille, ja kun utelin, miksi niitä hätäapua haettaessa tarvittiin, sain kuulla, että monella hakijalla oli hyvin suuri taipumus tällaisessa tapauksessa lisätä perhettään, vaikka ne jo muutenkin ovat siellä päin yleensä auttavan suuria.
Avunsaantiin on niin totuttu, että joku jommoisissakin varoissa oleva talonemäntäkin on jo hakenut vaateapua, ja kun tulee köyhempiä anojia, saattaa syntyä tällainen hupainen keskustelu:
Anoja: minäkin tulin nyt noutamaan sitä hätäjauhoa.
Jakaja: tällä kertaa sitä ei satu olemaan.
Anoja: (jotenkin tiukalla äänellä) mutta sitä pitää olla!
Jakaja: vaan ei sitä nyt ole.
Anoja: no millä te aijotte meitä tänä vuonna elättää?