Minä puolestani tiesin, ett'ei sitä rahtiajoa kaikille riittäisikään, söipä siinä saadut ansionsa sitten "eväinä" tai muina, sillä eihän sinne ole muita tarpeita kuletettavana, kuin mitä samat Kiantalaiset itse käyttävät.
Sitä valitettiin kovasti siinä, niinkuin kaikkiallakin, että ruunu erotti metsänsä erilleen ja tervaspuut siten loppuivat.
Tulimme sitten viimeisiin taloihin Suomen puolella, Raatevaaraan, jossa on kolme asujaa, isot perheet jokaisella, niin että vaaralla elää 32 henkeä, kaikki omain perheitten väkeä. Talot ovat ruunun uutistaloja ja tervanpoltto kokonaan kantojen varassa, jotka onnettomuuden lisäksi vielä olivat jääneet syksyllä nostamatta. Ei tule siis tervanpoltosta mitään, porvarille on vanhaa velkaa, eikä ole luottoa missään. Lihaa olisi, vaan sitäkin piti viedä Ouluun jauhoihin vaihdettavaksi. Isännät olivat parhaillaan matkalla. Selvää leipää ei ole enää yhtään, ruomuja vaan. Kahvia ei ole. (Olen tullut tässä yhä maininneeksi kahvin, mutta pidän sitä tärkeänä nälästä puhuttaessa, sillä, sikäläinen kansa on milt'ei kestävämpi kärsimään leivän kuin kahvin puutetta). Vatsatauti on alkanut hätyyttää.
Lähellä Raatevaaraa on Hosko niminen ruumin torppa, jossa ei liioin ollut leipää. Emäntä oli omituisesti sairastunut, ruumis alkanut ajettua. Lieneekö se ollut huonon ruuan seurauksia, vaiko muuta tautia, sitä en tiennyt minä enempää kuin muutkaan. Kivulias hän kuului olleen ennenkin. Juostiin ja hommattiin hevosta, jolla noudettaisiin kirkolta apua. Hevonen saatiin vihdoin Parvalasta, vaan kirkolle oli puolenneljättä penikulman matka, eikä sielläkään ole lääkäriä ei lääkkeitä, ei muuta apua kuin kunnan — kätilö.
* * * * *
Toisen matkani halki Suomussalmen tein kirkolta pohjoiseen päin. Ensimmäinen taival vei poikki Kiannan järven ja läpi rämeisen erämaan kuuden neljänneksen päässä olevaan Haapanan taloon, Pesiön kyläkunnassa.
Siinä on omituinen talo: ei muuta väkeä kuin leskiemäntä ja hänen kaksi alaikäistä tytärtään. Elukoita yksi lehmä, hevosta ei, ei renkiä ei piikaa. Jätkää pitää emäntä tarvittaissa työssä, vaan nyt oi ollut varaa jätkän pitoon. Itse sanoi ennen hevostöitäkin tehneensä, vaan kun terveys huononi ja lääkärikin oli siitä kieltänyt, niin hevosensa möi, ja nyt hakee palkkahevosen silloin kun tarve vaatii. Se on talon pitoa! Mutta hätää ei näyttänyt siltä olevan ihan suurimman suurta. Velkaa kyllä on ja uutta on tehnyt oululaiselle, vaan sehän on tavallista jokaisella.
Siitä noin neljänneksen päässä on erään lahden suussa Honkisaaren mökki. Ei tahdo mahtua ovesta sisään ja kumarassa pitää seistä sisässäkin. Mökki on kauheasti ränstynyt, lattia ihan mätä. Siellä on sauhun katkua ja kuumaa, enkä aluksi erota paljon mitään muuta, kuin joitakin pieniä olennoita, joita vilisee jaloistani nurkkiin. Teen hyvän päivän, siristelen silmiäni ja koukistun istumaan pienelle jakkaralle kuuman kiukaan viereen, sillä seistä en voi. Mökin emäntä ottaa juuri kiukaan uunista paistumasta leipiä, jotka ovat väriltään hyvin kauniin keltaisia, mutta hän ei puhu minulle mitään, katselee vaan minua tuijottavin silmin, kalpean ja kuihtuneen näköisenä. Kysyn kuulumisia, mutta sen sijaan, että hän vastaisi jotain, purskahtaa hän hillittömään itkuun, painuu kiukaan nurkkaan istumaan, peittää kasvonsa repaleisella esiliinalla ja itkee yhä, herkeämättä, eikä saa sanaa sanotuksi, vaikka jo lopulta koettaakin.
Siinä minä näin todellisen nälän ja kurjimman kurjuuden. Se ilmestyy näin teeskentelemättömänä, se ottaa itselleen näin peittelemättömän ja avonaisen muodon, se ei tarvitse ilmaisukseen mitään pitempiä selityksiä, ja sen olemassa oloon täytyy silloin muitta mutkitta uskoa.
Olo alkoi itsellenikin käydä tuskalliseksi ja rupesin lohduttelemaan emäntää niinkuin pientä lasta. Vihdoin alkoi hän puhua ja käski minun maistamaan leipäänsä, jota paistoi. Siinä oli toinen puoli hienoksi jauhettua koivun kuorta seassa. Ei oltu heillä kesällä otettu petäjäistä ja nyt piti jatkaa koivulla, joka siihen tarpeeseen on paljoa huonompaa, miltei suorastaan kelvotonta. Kuori keitetään kahteen kertaan, että sen katkera maku katoaisi, sitten se kuivataan ja jauhetaan. Kuusi oli vaimolla lasta, nuorin imevä vielä, eikä ollut hän sen tähden päässyt edes vaatteita hakemaan, jos mistä almua olisi saanut. Lapset kalpeita, puoleksi alastomia. Mies oli Haapalaan ja Pesiöön tehnyt töitä komitean jauhoja vastaan, joita sitten parkilla jatkettiin, vaan se työ oli lopussa. Lehmää ei ollut. Ei moittinut komitean toimia, mutta sitä yhä valitti, ett'ei imevältä lapseltaan päässyt mitään apua hakemaan. Mies oli työn etsinnässä.