Siinä on ensimmäisenä edessä Pyhävaaran talot, yhteensä viisi "kattilakuntaa". Jo päältä nähden ovat talot kovin ränstyneet ja toimeentulo niissä on toisessa toistaan huonompi. Petäjäistä syödään niissä taloissa usein, vaan kun edellinen vuosi oli erittäin hyvä, niin viime kesänä jäi se sato korjaamatta. Kolmessa kattilakunnassa on sentään miten kuten saatu ostojauhoa ruomujen ja olkien sekaan, vaan neljännessä on kaikki keinot kerrassaan lopussa. Emäntä itkee siinäkin, mutta hän näyttää painuneen melkein toivottomaan ja tylsään välinpitämättömyyteen. Pirtti on inhoittavan likainen, lapset niin repaleisia, ett'ei ole ehjää kohtaa mitään. Almuna saatu hame ja pusero on emännän itsensäkin päällä. Hän ottaa eteisestä noin kolmen kapan pussillisen tämänvuotisia ruomuja ja viskaa sen eteeni pirtin lattialle. — Siinä on elinaineet kaikki! Perunaa ei ole, lehmän antia ei ole. Pispajärven komiteamieheltä on saanut joskus hiukan jauhoja velliksi. Ei ole heillä ollut edes hevosta, kun porvari aina uhkaa uloshaulla vanhasta velasta, vaan nyt oli saatu velkahevonen, jolla isäntä parhaillaan on Oulussa koettamassa viimeisiä keinojaan. Yksi lehmä syksyllä myytiin ulosteoista, kaksi kurjaa on ehtyneenä navetassa. Ei ole edes mitään kalanpyydystä. Herrat kun kulkevat joka vuosi kirjoituksilla, niin kaikki menee aina. Ei saa vaatetta edes isälle eikä vanhemmalle pojalle, jotka tekisivät töitä. Naulan sai syksyllä kokoon loiminlankoja, vaan kudetta ei ole. Eikä saa edes jalkineita, kun lehmä on joka vuosi pantava nahkoineen ulostekoihin.
Kurjuus ja lika on suorastaan tympäisevä. Olin nähnyt yhtä ja toista matkallani, vaan en vielä mitään sellaista. Lapsia on kylässä lukematon määrä, niitä on juossut jälessäni, ja joukko joka talosta yhä lisääntynyt. Kun teen pieniä muistiinpanoja tässä viimeisessä, kurjimmassa pirtissä, seisoo niitä jo ympärilläni 17 kappaletta, kuvaamattoman repaleisia, kalpeita, villin näköisiä. Kaksi pienintä, oman talon joukkoa, istuu kehdossa joku epämääräinen vaatesiekale hartioilla, kiikuttelee siinä itseään ja hyräilee jotain laulua, niinkuin lapset muuallakin maailmassa.
Ja tämä on verotalo Suomussalmen pitäjässä Kajaanin kihlakuntaa!
Toisessa talossa makaa sairaana likaisella lattialla (vuoteita kun ei ole) tytär ja pieni poika. Heissä on omituinen tauti. Tyttö on maannut jo pari viikkoa, vaan ei nuku hetkeäkään. Hänen päätään pakottaa ankarasti ja hän hourii yhtenään. Poika on sairastunut samallaiseen unettomuuteen. Kiannan kirkolle on joku 7 penikulmaa, Taivalkoskelle 4, eikä kummassakaan paikassa ole lääkäriä. Ja jos olisikin, mitä se auttaisi! Millä se sinne saataisi?
Käyn sitten Kauniinahon ruunun torpassa Käärmejärven rannalla. Aina yhtä kurjaa. Mies heikko, mökki kaatumassa, vesisanko varana kiukaalla, kiuas kun on rikki ja liekehtii sisään. Petäjää on heillä, sitä syödään ja siitä tehdään vellikin. Emännällä seitsemän lasta, joista yksi imevä. Ei tahdo saada edes suolaa, valittaa hän.
Kuljen vielä samoilla seuduilla Vasaraniemen ruunun torpassa sekä Kellovaaran talossa, ja kaikki ne ovat samassa kurjuudessa. Siinä lähettyellä alkaa kohta tukkisavotta työnsä ja yhtiö on jo tuonut ruokavaroja y.m. Oulusta päin. Kellovaarankin isäntä oli jo käynyt työn kysynnässä siellä ja ottanut yhtiömiehiltä ensimmäiseksi etuanniksi — kahvia.
Yhtä kurjaa, puheitten mukaan vielä kurjempaa, on elämä Pistojärven perukoilla samaa Piispajärven kyläkuntaa, ja kuvaavaa koko tästä paikkakunnasta on se, että kiertokoulun opettajankin täytyi jo aikaisempaan syksyllä ottaa sieltä omin lupinsa jalkapako nälän tieltä, eikä hän vieläkään ole sinne palannut. Petäjää ja olkea syödään siellä joka vuosi.
Pistäysin vielä katsomaan sivummalla olevia Kumpulan taloja samassa kyläkunnassa. Toinen niistä on jotensakin elävä, kammarin seinällä kelloja y.m., öljylamppu palamassa, emäntä tarjoo kahvit. Mutta toisen Kumpulan emäntä, joka ruokkii kahdeksaa lasta petäjäisellä, hiihtää ympäri kulmakunnan ja tuo hivenen vellijauhoja kotiinsa, mistä milloinkin saa.
Tämä oli kummallinen retki, täynnä ennen aavistamattomia näköaloja, ja sieltä voisi kertoa niin paljon monenmoista kurjuutta, ei yksin nälkää, että lukija niihin varmaan kyllästyisi. Yksi silmiinpistävimpiä huomioitani oli se, ett'en ainoassakaan paikassa nähnyt miehiä minkäänlaisessa oikeassa taloudentoimessa, vaikka he kyllä kovaa työtään ja peltojensa lannoitusta kehuivat. Kaikki heidän ajatuksensa olivat ehkä keskittyneinä vaan Oulun matkoihin ja jauhosäkkeihin, ja minä tulin siihen päätökseen, että niin mahtaa olla aina. Savottatöistä puhuttiin myös paljon, ja siitä kaiketi se heille taas tämän vuotinen elanto pääasiassa lähtee.
Naiset olivat liikkeellä aikaisesta myöhäiseen, eivätkä he minun mielestäni suotta piippua imeskelleet. Onpa paikkoja, joissa heidän täytyy valjastaa miehille hevonenkin, kun nämä heinään tai johonkin muuhun toimeen lähtevät. Millä voimalla miehet sitten heiluvat savotoilla ja tervatöissään, sitä en tiedä, mutta paljo kuuluvat naiset ainakin tervatöissä kulkevan mukana.