— Kovia ovat herrat meillä, jatkoi äskeinen mies. — Ell'et maksaa jaksa, niin paljaaksi ottavat. Eivät armoa anna köyhänäkään aikana. Kolme meidän miestä ikään Kemiin valittamaan läksi, niin sille tielle jäivät, Kemin linnaan heitettiin.
Kauheata puutetta valittivat kaikki. Törsämössä ja Lapukan rannalla kertoivat jo kaksi aikuista ihmistä kuolleen huonoon ruokaan. Kumpikin oli äkkiä kovasti ajettunut ja niin oli henki lähtenyt. Törsämöläisellä, joka juuri tänään oli tuotu hautaan, ei ollut pitkään aikaan ollut muuta ruokaa, kuin kerran päivässä pelkistä ruomujauhoista keitettyä velliä.
Siinä puhuessamme alkoi uunilta kuulua heikko, uikuttava valitus. Muutamia naisista kääntyi sinne päin, ja nosti sieltä alas erään räsyisen olennon, josta en aluksi tiennyt, mikä se oli. Mutta kun se tuotiin keskilattialle, näin että se oli vanha, pikkuinen, sokea akka, ja niin kauhean laiha kuin elävä luuranko. Ei hän voinut omin neuvoin pysyä jaloillaan, vaan toiset tukivat häntä. Kun hän äänestäni kuuli, millä kohdalla minä istuin, hapuroi hän lähemmäksi minua, ojensi luiset kätensä minua kohti, toi tyhjät silmäkuoppansa ihan lähelleni ja alkoi saarnaavalla, mutta heikolla äänellä valittaa surkeata kohtaloaan. — Ei ole hänellä itsellään mitään muuta kuin tämä laiha ja näivettynyt ruumis. Vieraitten vastuksena täytyy täällä elää, eikä korjaa häntä taatto taivahinen pois. Nälkää näkevät itsekin täällä, mutta aina hänellekin sentään joskus leipäpalan antavat ja häntä huonoudessaan hoitavat. Ihmiset ovat tässä kylässä hyviä, mutta kohtalo on kova — —.
Minkä minä parhaalla tahdollanikaan voin hänen kohtalonsa kovuudelle? En mitään.
Tämä akan saarnaava valitus, josta ei tuntunut tulevan loppua ollenkaan, ja hänen kauhea ulkomuotonsa alkoivat minua suorastaan kamottaa, ja olisin paennut pois koko kylästä, koko paikkakunnalta, ell'ei olisi ollut pilkkoisen pimeä ilta ja erämaa kuljettavana. Tupa oli jo niin täynnä väkeä, että tuskin pääsi ovelle.
Kävimme sentään vielä muutamissa muissakin taloissa, vaan niistä ei ole parempaa pakistavaa kuin ensimmäisestäkään. Sairautta oli kaikkialla, nälkää ja puutetta, mutta kaikesta siitä huolimatta vallitsi silmiinpistävä siisteys joka paikassa.
* * * * *
Olemme taas Latvajärven jäällä ja olisi meillä aikomus palata Saareen yötämme lepäämään, mutta emme pääse. Joukko kintereillämme on kasvanut joka talosta, ja kun meidän on oudolta rantatörmältä laskeuduttava pimeässä hiljaa ja varotellen alas, emme saa sitä jäämään, vaan ympäröi se meidät kokonaan. Naisia nakkautuu rekeen, toisia seville, toisia poikkiteloin jaloilleni, toisia tulee kannoksille mitä mahtuu ja pitävät turkistani kiinni.
— Elkää vielä menkö, käykää meilläkin!
— Ettehän niin lähtene kylästä, ett'ette meillekin tule. Minulla tyttö on kuoleman sairaana, tulettehan katsomaan.