Illan kuluessa on ilma muuttunut täydelleen. Kirkasta, kaunista päivää on seurannut tuisku ja oikea ulvova myrsky.
— Olipa onni, ett'emme joutuneet tällaiseen jumalanilmaan taipalelle, pakisemme siinä iltaa viettäen. Vaan kuinka tästä aamullakaan päästään palaamaan, jos oikein niedostaa? — Senpä aamu näyttänee.
— Saatte kumminkin olla kyläläisiltä rauhassa, eivät enää tänne tule, arvelee emäntä. — Vaan kuinka lienee mieheni laita? Hän on Oulusta palaamassa jo, kunhan olisi ihmisiin yöksi päätynyt.
Tuuli alkaa vinkua ikkunan puitteissa ja rytyyttelee luukkuja. Ovet alahalla kuuluvat kolahtelevan ja rytkähtelevän. Emäntä käy telkeämässä ne lujemmasti kiinni ja huutaa samalla koiran tanhuaan, missä se sitten kaiken iltaa haukkua luskuttaa.
Aletaan hankkiutua levolle. Minulle levittää emäntä muutamia vaippoja yksinkertaiseksi makuutilaksi perälle lattiata. Minä ottaisin mieluummin oman porontaljani alleni, en ollenkaan sen vuoksi, että minulla olisi pienintäkään syytä epäillä tämän talon siisteyttä, mutta siitä syystä, että olen siihen jo niin tottunut ja pidän sitä sittenkin varmimpana kaikista. Mutta emäntä hiukan loukkaantuu ja luulee minun epäilevän hänen vaatteitaan.
— Ka meillä ei ole syöpäläisiä, ei minkäänmoisia, puhuu hän. — Joskus tähän matkamiehiltä kyllä on jäänyt, mutta minä ne tapan, en niitä siedä. Niitäkin ovat joskus tuoneet — mikä se onkaan, joka hyppelööh, hyppelööh, ja kutkuttaapi — a kirpuksi hyö sitä kutsunoot — vaan kiinni otan senkin.
Totta puhui emäntä. En ollut kotvilleen maannut niin omassa rauhassani ja sellaisella hyvällä tunteella, kuin siinä Perttusen siistillä lattialla.
Jutellaan siinä vielä pitkältä emännän kanssa makuullamme rauhallisessa tuvassa, vaikka tuli jo on sammutettu, ja ihmetellään välillä myrskyä, joka ulkona ryskii ja vinkuu.
— Joko se lopen loppui täällä runovirsien laulu Miihailin kanssa? kysäsen emännältä.
— Kyllä loppui. Miihaili sen hautaan vei. Muita lauluja nyt vaan loilottavat.