— Mutta muistattehan te sentään vielä vähän — —?
— Ka en paljoa muista.
— Eikö muista miehenne?
— Ei paljoa hänkään. — Ja mitäpä niistä, kirjoissahan ne kuuluvat jo olevan.
— Laulakaahan nyt minulle joku pätkä, vaikka niitä kyllä kirjoista tunnen paljonkin.
— Mitäpä minä.
— Laulattehan nyt mielikseni — —.
Vihdoin hyräilee emäntä väräjävällä äänellä pienen katkelman, mutta hänen äänensä painuu pian matalaksi ja hyräilynsä loppuu.
Tuvassa on kaikki hiljaa. Kuuluu vaan kyytimiehen raskas kuorsaus, koiran haukunta tanhuasta ja tuulen herkeämätön soitto.
Niin kuolee runo. — — Minä olin kuullut sen viimeisen, heikosti valittavan hengähdyksen. — Se kuolee täällä puutteeseen ja nälkään ja turhaa on yrittää sitä henkiin herätellä — mutta se kuolee siististi ja puhtaasti, niinkuin oikean runon tuleekin.