VI.
Taivalkoskella.
Taivalkoskea oli myös pitkin syksyä mainittu sanomalehtien palstoilla niitten kuntain joukossa pohjan perukoilla, joita etupäässä nälkä uhkaa ja jotka ulkoapäin enimmin apua tarvitsevat.
Tällainen oli ensimmäinen talo, johon Taivalkosken salokulmalla tulin, siirryttyäni Suomussalmen surkeilta perukoilta rajan yli: neliöön rakennettu kuin linna, keskellä avara piha, ulkopuolella seiniä räystään alustoilla pitkät rivit lehmän reisiä "palvaantumassa", porstuan seinät ja katto täynnä vastanylettyjä porontaljoja puukehyksille kuivamaan pingoitettuina, avara pirtti, jonka toisen sivun täytti kokonaan orsille ripustettu suuri nuotta, nurkassa ainakin viisikymmentä kuormaa kiviä suureksi uuniksi muurattuna, uuni valkeaksi rapattu, pöydällä noin neljän kannun vetoinen kahvipannu ja siinä joukkoa ympärillä. "Huoneissa" s.o. kammareissa pistää silmään kaikenmoiset valtameren takaiset esineet: suuri komea merimiesarkku, monet Amerikassa otetut valokuvat, joissa entiset pieksuniekat ja sarkatakkiset Taivalkosken pojat seisovat hienoissa tamineissa ja valkeissa pystykauluksissa jäykkinä ja pönäköinä, niinkuin olisivat valetut puhtaasta kullasta, vaikka kivihiilen pöly paistaa naamasta ainakin yhtä selvästi kuin ennen kotipirttien noki — niitä näkee, sekä kaikenmoisia muita ulkolaisia esineitä.
Talo on porotalo, isännällä on joku satanen poroa ja hän voi hyvin. Täällä on porotaloja paljon — on niitä joitakuita Kiannankin puolella — ja olen tehnyt sen huomion, että niissä yleensä eletään paremmin, vaikka valitusta kyllä kuuluu, että poronhoito on taantumaan päin laidunten puutteen vuoksi, ja varsinkin tänä vuonna huonoa, kun jäkälämaat jäätyivät sopimattomasti.
Sellainen oli ensimmäinen näkemäni talo Taivalkosken Jokijärvellä ja oli niitä siellä useampiakin samallaisia — jotensakin räikeitä vastakohtia kaikkeen siihen kurjuuteen verraten, jota Kiannan perukoilla juuri olin nähnyt.
Mutta rutiköyhiä ja varsinkin tänä talvena kovaa puutetta kärsiviä on sentään tässäkin kunnassa enemmän kuin päältä nähden luulisi. En rupea enää niistä tekemään sellaista luetteloa kuin Kiannalta, joka kyllä tarpeeksi riittänee valaisemaan, kuinka siellä päin yleensä köyhät elävät, mainitsen vaan, että pienten tilallisten ja torpparien asema on yleensä tukalin, niinkuin joka paikassa muuallakin. Samalla Jokijärven kulmallakin syövät köyhemmät eläjät petäjää melkein aina, siihen on kyllä totuttu ja sitä on kuorittu viime kevännäkin, hyvän vuoden jälestä. Useat tilalliset söivät jo viime kesänä viljansa niin tarkoin, että pellot syksyllä jäivät kylvämättä, vaikka täällä aina täytyy säästää siemenen vara vanhaa viljaa, jos mieli syys-kylvöä lainkaan tehdä.
On sellaisiakin taloja, jotka eivät enää tällä hetkellä voi ruokkia kylän ruotilaisiakaan, joita kunnassa ilman muita, yhteisestä kassasta elätettäviä vaivaisia, on noin 100 kappaletta. Taivalkoskella onkin vaivaishoitokustannukset kunnan väkilukuun nähden harvinaisen suuret, ja niitten, sekä muitten kunnallisten menojen alla huokaillaan raskaasti. Siirtolaisuus on kaikista pohjanperän kunnista ehkä suurin täällä, paras osa kansasta lähtee maasta pois ja taakka lisääntyy jälelle jääneitten vanhusten niskoille. Työväen saanti on niin vaikea, että virkamiestenkin täytyy pakosta itse tehdä maantöitä kellä maata on — vaikka heillä ei monasti olisi siihen aikaakaan. Rengin palkka tuossa 300 markan korvilla, jos sen nimittäin saa, koska enimmät nuoret miehet ovat joko Amerikassa tai suurissa tukkitöissä ylempänä pohjolassa ja Venäjän Lapissa.
Tässä muutamia numeroita Taivalkoskelta, jotka eivät oikeastaan kuulu nykyiseen hätään, vaan jotka sentään ovat sen kanssa jossain yhteydessä ja joita sen vuoksi olen joskus ennenkin maininnut:
Kunta, jossa on noin 3,000 asukasta, on viime vuonna maksanut yhteiseen vaivaiskassaan 5,300 markkaa sekä elättänyt kyläruotulaisia rahaksi laskettuna noin 6,500 markan arvosta ja maksanut muita kunnallisia menoja 6,600 markkaa. Ja vajaan kymmenen vuoden kuluessa on osaksi maksu- ja työkykyisimpiä henkilöitä kirkon kirjain mukaan siirtynyt suureen länteen yli 1,000 hengen (jälestä vuoden 1893). Vaivaset eivät siirry, ja voi niitä harvoja, joitten ne vihdoin täytyy elättää!