Köyhdytty on kovasti, mutta ponnistella koetetaan sentään omin neuvoin. Äänekkäämpää valitusta ei vielä ole kuulunut, vaikka synkkä on tulevaisuus. Tervan poltto on lopussa, kun metsätkin ovat lopussa, ja moni ostaa jo polttopuikseen kelohonkia ruununmetsistä, vaikka hänellä ennen on ollut silmäkannot saloa hallussaan. Korvia myöten ollaan velassa oululaisille ja omille kauppiaille.
Oma kunnan kassa on tämänkin hädän aikana sentään jakanut köyhimmille ensimmäisen avun, ja tilalliset ovat turvautuneet ruunun metsiin, niinkuin ennenkin. Mutta tätä viimeksi mainittua apua ei ole saanut nauttia koko kunta, vaan ainoastaan se osa siitä, joka kuuluu Kuusamon hoitopiiriin. Siellä on haluaville jaettu "armopuita", vaan toisessa osassa pitäjää, joka kuuluu Iin hoitopiiriin, ei niitä enää anneta, vaikka kyllä ennen on annettu. Siitä on valitus kova, sillä armopuilla on moni ansainnut sievoset rahat. Nyt täytyy heidän turvautua muihin keinoihin.
Tauteja ei ole Taivalkoskella liikkunut, ei mitään nälkäkuumetta ollut vielä peljättävissä, mutta toisenlaisen kuumeen huomasin siellä kyllä raivoavan pahimmin kuin missään muualla, ameriikankuumeen, josta jo ylempänäkin mainitsin. Kaikenlaisia siirtolaislaulujen renkutuksia lauletaan sekä yksittäin että yhdessä oltaissa, yhdessä oltaissa erittäinkin suurella innolla, aivan niinkuin joskus kuulee kiihkojumalisten veisaavan Siionin virsiä. Ameriikka, se on heidän Siioninsa, se on heidän toivonsa ja autuutensa ja ainoa ajatuksensa. He ovat siitä niinkuin juopuneet, ja toimet täällä kotoisella maakannikalla käyvät veltosti, aivan kuin koulupojan luvut lukukauden viimeisinä päivinä, kun hänet ovat kokonaan vallanneet ajatukset lähestyvän kesäloman hauskuuksista. Mutta kun minä toisen adventtisunnuntain aamuna armon vuonna 1902 aijoin pistäytyä Taivalkosken kirkkoon, astelivat sieltä jo pois pappi ja lukkari ja heidän jälessään suntio, avainkimppua kantaen, ja kun ihmettelin, kuinka jumalanpalvelus niin pian oli suoritettu, sain kuulla, ett'ei kirkossa ollut sanankuulijaa ketään. Tämän minä olojen kuvaukseksi merkitsin muistooni.
VII.
Puolangan kautta Ouluun.
Mistä se tulee, että tässä maailmassa löytyy niin äärettömän paljon räikeitä vastakohtia, ja niin äärettömän suuria vastakohtia, ett'ei niitä kernaasti ottaisi tosiksi uskoakseen, ell'ei omin silminsä näkisi? Löytyy huippuunsa saakka kohonnutta ylellisyyttä, jossa paljon ponnistellaan ajatuskykyä siihen, kuinka mukavimmin ja suurimmaksi nautinnoksi käytettäisiin tätä maallista mammonaa — ja löytyy kurjuutta ja puutetta, löytyy alastomuutta ja nälkää, jossa kaikki käytettävänä olevat hengen ja ruumiin voimat keskittyvät yhteen ainoaan yksinkertaiseen kysymykseen: mistä saada leipäpala suuhunsa, mistä saada yksi ainoa suupala selvää, rukiista leipää nälkänsä tyydyttämiseksi.
Tämä ajatus asui minussa pohjimmaisena koko sen ajan, jonka näillä nälkämailla matkustelin, ja yhä voimakkaammaksi se tuli matkani viimeisellä taipalella kulkeissani Taivalkoskelta Puolangan kautta Ouluun, joutuessani tervojen syntymäsijoilta siihen paikkaan, jossa ne niitten polttajani käsistä maailman markkinatavaroiksi muuttuvat. Olin juuri kuullut tervan syntysanat, olin nähnyt sen synnytysponnistukset, monet pitkät puhteet ja yöt kurjissa hökkeleissä, likaisilla lattioilla porontaljallani loikoen valitusta ja ruikutusta kuunnellut ja puutetta kaikissa muodoissaan katsellut ja kun sitten eräänä yönä kylmänkonttaisena kömmin reestäni ylös sähkölyhtyjen valossa Oulun seurahuoneen edustalla, kun astuin sinne sisään ja näin kaiken sen jäykän ja häikäisevän kaavamaisuuden, jonka ylellisyys siinä oli ottanut ilmestysmuodokseen, niin iski vastakohta oloissa minua niin voimakkaasti silmiin, että todella menin pitkäksi aikaa aivan mykäksi, enkä tahtonut saada kiinni sen sanavaraston päästä, jota siinä paikassa olisi ollut käytettävä.
Toista on siellä takalistoilla, toista oli täällä!
Tämä oli nyt se Oulu, tämä oli se suu, joka vetää kaikki pienet purot lähteistään saakka Kuhmosta, Hyrynsalmesta, Sotkamosta, Paltamosta, Ristijärveltä, aina Kiannan köyhiltä periltä saakka yhteen kokoon ja laskee ne kuohuvana koskena sähkölamppujen valossa ijäti täyttymättömään mereen.
Täällä ovat omat ajatuksensa maailmasta ja maailman menosta ja ihmisten tehtävistä siinä suuressa taloudessa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan, ja omansa ovat taas niillä, jotka viimeisiä metsäinsä rippeitä tervapuiksi kolovat, jotka juurakolta vääntävät ja valtion metsistä armopuita kerjäävät saadakseen täältä jonkun säkin jauhoa olkien ja petäjäisen sekaan.