Eero kohautti päätään niinkuin olisi tahtonut katsoa taivasta, mutta läpinäkymätön pimeä kohtasi hänen silmiään ladon katosta, vaikka ovesta, mihin hän siihen saakka oli katsellut, heijasti lumi sen verran valoa, että saattoi erottaa, millä kohtaa reikä oli.
— Totisesti, jos sanon, niin valehtelen. Mutta eiköhän ilma ollut suoja jo silloin ja taivas pilvessä, kosk'en muista tunteneeni yhtään kylmää ruumiissani, vastasi hän Matin kysymykseen.
— Olisiko siis näköni ollut niin hairauksissa, vai muistanko jotain entistä yötä —? Kuule, Eero, veljeni Eero, emmehän me vaan liene unessa, sanoi Matti ääni painuneena ja värähtäen, ja hän alkoi pimeässä haparoiden tunnustella veljensä käsivartta.
— Nyt on mies pois suunniltaan. Elä turhia! Tässähän istumme omassa tuohikattoisessa ladossamme, tuossa ovat hevosemme — mitä sinä unista hupsit? — Ja voi sinua tyhmää ja yksinkertaista ihmistä! Olimmehan Murrossa ryypyillä tullessamme ja siellä oli jo koko talon väki ylähällä, sanoi Eero vilkkaasti, kun oli huomannut parhaan todistuksen kumotakseen veljensä epäilyksen siitä, olivatko he kotoa lähteneet illalla vaiko aamulla.
— Joka sanoo veljestään "sinä tyhmä" — kuule, kuule Eero, minä varoitan sinua. Ehk'eivät olleet Murrossa vielä panneetkaan levolle. Ehkä he vielä valvoivat iltaa, tai olivat nousseet yöllä ylös, kun se heidän taalalaisensa seisoi. Oletko niin varma asiasta, että sanot veljestäsi: "sinä tyhmä", intti Matti.
— Mutta kun Murron Matti juuri selvästi huusi meitä aamuryypylle ajaissamme pihaan, koetti Eero selittää asiaa.
— Niin, siinäpä se juuri kysymys onkin, että tiesivätkö ne Murrossakaan varmaan, mikä aika vuorokautta silloin oli, kun se heidän taalalainen — —
— Mene hiiteen taalalaisinesi ja hulluine mietteinesi! Tietysti tästä päivä valkenee niinkuin muinakin aamuina ja aurinko nousee meille syntisille niinkuin ennenkin, jahka ehtii. Mutta totta on se, että hirmuisen pitkä on tämä puhde, päätteli Eero ollen olevinaan rohkea ja varma asiasta, vaikka pelko ja salainen kauhu sekä epäilys ajan oikeasta kulusta alkoivat kyllä ahdistaa häntäkin.
Pimeys pysyi muuttumattomana. Hevosetkin lakkasivat syömästä kokonaan ja kävivät liikkeistään päättäen levottomiksi.
— Alkaisikohan nyt tapahtua vanhan testamentin ihmeitä vielä nykyisellekin kansalle ja aurinko seisoisi jossain paikallaan? katkasi Matti veli taas äänettömyyden pelokkaalla vakavuudella. — Jos me jälestä puolen yön lähdimme kotoa ja jälkeen kukon aamulaulun olimme Murrossa, niin sellainen ihmetyö tässä on varmasti tapahtunut.