— Vaan minustapa tuntui, niinkuin jo äsken sanoin, aivan kuin olisi jo itä sarastanut meidän laskiessa Murron mäeltä alas. Mutta sitten alkoi minua niin riivatun tavalla raukaista.
— Ei se ollut aamun koittoa, se oli vaan tulen kajastusta Murron kodasta, selitti Eero. — Ja jos silloin jo aamu olisi ollut niin lähellä, niin ymmärräthän sen, että nyt pitäisi jo pakostakin auringon olla ylähällä, koska tässä heinissä vielä sen jälestä oltiin rupeama pitkänämme.
— Oltiin tietenkin, vakuutti Matti, — vaikka minä en nukkunut juuri ollenkaan, vaan kuulin koko ajan, kuinka hevoset söivät.
Veljekset istuivat taas kauvan äänettöminä ja mietiskelivät. Eikä heillä paljon puhumista toisilleen ollutkaan, sillä toinen tiesi jotensakin saman kuin toinenkin. Mutta kaikki heidän miettimisensäkin kohdistui tähän ihmeelliseen aamuun, josta ei todella tuntunut tulevan päivää ollenkaan.
Pimeys oli yhä sama.
— Mitä mietiskelet veljeni? kysäsi Eero, ja hän melkein säpsähti omaa ääntään, kuinka se tuntui niin oudolta ja ontolta, aivan kuin joku olisi puhunut ladon seinän takaa.
— En tässä osaa enää miettiä mitään muuta kuin tätä loppumatonta puhdetta, vastasi Matti alakuloisesti. — Vaari ajoi meidät varmaan jo illasta matkalle, muuten tämä ei ole mahdollista.
— Mutta minä kuulin kukon laulun, väitti Eero.
— Kyllä se toisinaan näin ilmain käänteessä laulaa illallakin, arveli Matti, jossa alkoi varmentua se ajatus, että todellakin oli ollut vasta ilta, kun he kotoa lähtivät, vaikka he eivät kohmelossa olleet sitä huomanneet. Olisiko vaari tehnyt kepposet heille? Se olisi hyvin hänen tapaistaan. Otava oli kyllä hänen mielestään näyttänyt aamuyötä, mutta tämä kaikki alkoi tuntua niin kummalliselta, että hän jo epäili, oliko nähnyt otavaa ollenkaan, vai muistiko hän jotain muuta yötä. Ehkä hän muistelikin sitä yötä, jolloin he Linnalta palasivat — silloinhan oli kirkas yö ja hän katseli otavaa Lakeanummella. Hän mietiskeli tätä seikkaa kauvan ja joka puolelta, mutta asia kävi hänelle lopulta yhä sekavammaksi.
— Kuules? kysäsi hän äkkiä Eerolta ja nousi veljensä rinnalle ylemmäksi heiniin. — Muistatko sinä, näkyikö meidän kotoa lähteissä tähtiä, vai oliko ilma yhtä sumea kuin nytkin?